Astma ja siitepölyallergia eivät estä juoksujani kuin satunnaisesti. Hidastavat kylläkin. Muutama vuosi sitten saatoin olla astman pahentumisvaiheessa sänkypotilaana ja toipilaana tuskastuttavankin pitkiä jaksoja. Nykyään lisään vastaavassa tilanteessa aamuin ja illoin inhaloitavan kortisonin määrää ja otan tarvittaessa kortisonitablettikuurin.
Jaa, että mistä tiedän että voin / mun täytyy ottaa se?
30 vuoden kokemuksesta rasitusasmaatikkona ja pef-lukemien seuraamisesta on tässä asiassa hyötyä.
Rasitusastma todettiin mulla samassa syssyssä kuin allergia ja psoriasis. Futisvalmentajani mukaan mulla oli vain huono kunto, sillä hengästyin viiden kilsan alkulenkillä. Niinpä jouduin kiertämään treenien jälkeen saman lenkin uudestaan, jotta kuntoni paranisi. Muut saivat lähteä kotiin. Jouduin myös lenkekilemään omalla ajallani päästäkseni samaan kuntoon kuin muut joukkuekaverini. Sairasta. Monella tapaa. | Kuva napattu viime sunnuntaina tyttäreni futisturnauksessa keskellä ei mitään, kaatosateessa.
Mulla kesti kauan, ennen kuin opin lukemaan oireitani. Toisena ongelmana astmani hoidossa on ollut tietämättömyys. Mulla ei ole missään vaiheessa ollut luottolääkäriä. Vuosien kuluessa vaihtuvat lääkärit ovat olettaneet, että tiedän kaiken tarpeellisen, enkä itse ole tiennyt kuinka vähän tietoa mulla oikeastaan onkaan oikeanlaisesta hoidosta. Reseptejä on uusittu vuodesta toiseen, mutta missään vaiheessa kukaan ei ole, en minä enkä lääkärini, kyseenalaistanut tehoavatko käyttämäni lääkkeet enää toivotulla tavalla. Onneksi Ruotsissa asuva lääkärisiskoni otti taannoin asian puheeksi. Hän on avannut silmäni sille, että mulla alkaisi olla täydellisen astmatarkastuksen aika. Vastuuhan hoidostani on loppukädessä minulla, ei kenelläkään muulla.
Hienojakoinen pöly on painajainen astmaatikon keuhkoille. Talossamme on parhaillaan julkisivuremontti. Se näkyy välittömästi juoksussa ja arjen jaksamisessa. Jalat ovat kuin lyijyä ja keuhkot vinkuvat.
Olen tehnyt astman hoidossa kaikki mahdolliset virheet. Olen jättänyt lääkityksen väliin joko huolimattomuuttani, laiskuuttani tai testatakseni missä mennään. Olen myös jättänyt reseptilääkkeet ostamatta, sillä olen halunnut laittaa lääkerahat näennäisesti tärkeämpään asiaan, vaikkapa uusiin lenkkareihin. Mutta mitä lenkkareilla tekee, jos ei kykene liikkumaan?
Olen halunnut näyttää (lähinnä itselleni), että hyvä kunto ja nousujohteinen treeni riittävät viemään mut maratonilla maaliin. Väärin!
Yksi hyvä asia astmaatikkona olosta löytyy: erityisryhmien uimakortti Helsingissä vuodeksi 52 €. Tosin sillä rahamärällä, mitä kannan apteekkiin vuosittain, ostaisin kertakäyntejä usean vuoden edestä.
Tarvitsen toimiakseni niin ylläpitävää, kuin avaavaa lääkitystä. Aikaisemmin otin suihkauksen sinisestä piipusta ennen starttipyssyn pamautusta. Jouduin kuitenkin ottamaan lisälääkitystä vimeistään kymmenen kilsaa ennen maalia. Siitä sainkin juoksuseurakseni hillittömät sydämen rytmihäiriöt.Onneksi ratkaisu löytyi taas kerran astmaatikko-/lääkärisysterini ammattitaidosta. Lääke vaihdettiin Oxikseen, joka pitää keuhkoputkeni auki koko maratonin ajan. Silloinkin, jos haluaisin tai joutuisin käyttämään siihen yli kuusi tuntia.
Olen juossut vuoden päämaratonin viime vuosina syksyllä, sillä muut vuodenajat ovat haasteellisia keuhkoilleni.
Vaikka jokainen oppii asiat oman kantapäänsä kautta, olen painottanut astmaatikkotyttärelleni, ettei tekisi samoja virheitä kuin minä. Aivottomasta tasapainoilusta astman kanssa kärsii vielä pitkään palattuan takaisin raiteilleen. Sillä mikäänhän ei ole niin tärkeää, kuin terveys. Ja (puutarhan puuttuessa tai purjehdusta harrastamatta) juoksukunto.
Lääkkeiden pakkaaminen kisoihin on jo rutiininomaista. Joskus jokin tärkeä osanen jää kuitenkin ruokapöydälle nököttämään. Olen aina onnekseni selvinnyt tilanteesta tavalla tai toisella.
Ei kommentteja