Jäniksenä juoksuharrastuksen uudelle tasolle – HHM 2017

Se tunne, kun kilometrit häviävät yksi toisensa perään. Kilometrikyltit ovat vain numeroita. Ei ole vaikeita hetkiä, ei tuskallisia viimeisiä mäkiä. On vain juoksun iloa, ihania kanssajuoksijoita, aurinkoa, reitti läpi rakkaimman Helsingin. Ympärillä onnistumisen riemua ja tukahdettuja pettymyksiä. Suuria tunteita, hikipisaroita, naurua ja puuskuttelua.

Sain jäniksenä puolikkaalta enemmän kuin osasin ennakkoon kuvitellakaan.

Jänistely alkoi omalla tavallaan jo Kaisaniemenkadulta. Kaupunki oli hiljainen, kuului vain lintujen laulua. Autoja kulki harvakseltaan. Näin vain yhden ihmisen, jolta kysyin, josko hän oli matkalla Helsinki Half Marathonille. Aloitus oli yhtä ontuva kun perinteinen "Käytkö täällä usein?". Miehellä oli päällään juoksukamppeet ja rinnassa roikkui HHM:n numerolappu. Ohjasin espanjalaisen omia oikoteitäni oikeaan paikkaan. Juoksijoiden kanssa löytyy aina juteltavaa, niin myös tälläkin kertaa.

Kanssajänistelijäni Laura ja Jani virittävät laiskanpuoleista palloamme paikoilleen. Valitettavasti meitä oli verrattaen vaikea löytää massasta, sillä ujo pallo painui vatsojemme tasalle. Hienosti Jani sitä jaksoi kuitenkin retuuttaa koko matkan. 

Jänisten kolossa Finlandia-talolla oli kova tohina päällä. Kunhan oma kassi löytyi, homma alkoi rullata omalla painollaan. Aurinkorasvaa pummasin Fitness Führeriltä ja harjaannuin nopeasti numerolappujen kiinnittämiseen jänöjen selkäpuolelle. Vaikka ryhmäkuvastamme ei varmaankaan tullut mikään maailman energisin, itse kullakin oli kuitenkin hyvä meininki päällä ja fiilis korkealla.

HHM:n kisapaitaa näkyi silmänkantamattomiin. 

Mustiin pukeutunut mies selfiekepin kanssa on aamuinen espanjalainen juoksukaverini. Hän juoksi osan matkasta kanssamme ja törmäsinpä häneen vielä HHM:n jatkoillakin. 

Kävimme lähtökarsinassa läpi juoksutaktiikkaamme. 2:05 loppuaikaan pääisi vauhdilla 5:55 min/km. Päätimme lähteä tavoittelemaan 5:50 kilometriaikaa, jotta loppupään mäkiin jäisi pelivaraa. 

Tasainen vauhti jäi kuitenkin varsinkin alkukilsoilla haveeksi, sillä Baana oli ahdas. Välillä takaa kuului kommentteja vauhdista: "Jänikset juoksee aivan liian kovaa." Myös oman juoksukelloni mukaan näin olikin, mutta virallisten kilometriviittojen mukaan juoksimme kaksi ensimmäistä kilometriä aikaan 5:52 min/km. Olin raapustanut väliajat nyrkissäni kulkevalle paperille ja tarkoituksenamme oli seurata niitä, ei kellon lukemia. 

Väliaikataulukko tuli tarpeeseen. Ilman sitä mulla ei olisi ollut mitään hajua siitä, missä oikein menemme. Jaoin geelejä juoksijoille jo lähtökarsinassa ja kuvassa vilahtavat Hoka One One Claytonit tuli testattua nyt tositilanteessa. 

Eiranrannan suunnalta tulleet autot kieppasivat hiekkatien kautta ja juoksijat valtasivat asfalttitien. Onneksi autoilijoilla oli hoksottimet paikoillaan, sillä huudoistamme huolimatta emme saaneet siirrettyä edellä juoksevaa massaa oikealle kaistalle. Pelisilmä puuttui kuitenkin täysin siltä kuskilta, joka pakottamalla pakotti autonsa juoksijoiden läpi Bulevardin päässä olevalle huoltoasemalle. Siinä oli vaarassa niin allekirjoittaneen kuin monen muunkin varpaat. 

Juoksimme enemmän tai vähemmän sumpussa Kruununhaakaan saakka, eli lähes 10 kilometrin verran. Vaati hieman uudenlaista ajattelua, etten lähtenyt siksakkaamaan itseäni hitaampien väleistä. Ajatukset täytyi pitää takanani juoksevissa sekä tasaisessa vauhdissa. Suurimman osan matkasta juoksin Lauran vieressä. Kaksi mustaan pukeutunutta asfalttijyrää yritti raivata tietä auki parhaansa mukaan muita häiritsemättä.

Tiesin jo ennakkoon, että KPK 24/7:sta tuttu Jussi tulisi juoksemaan kanssamme puolikkaan passelilla pk-vauhdilla. Heiluva setäkin liittyi seuraamme ja K2-P2-joukkueen maratonhirmu Katja pyyhälsi paikalle kolme minsaa ennen starttia. Jussi nappasi tämän kuvan Skattalla. Fiilis oli korkealla ja juoksu kulki. 

Olisin mieluusti avittanut muita juoksijoita juomapisteillä, mutta tällä kertaa oli pakko keskittyä omaan virkistämiseen. Sää ei antanut armoa. Aurinko porotti siniseltä taivaalta ja siellä täällä reitin varrella näkyi helteen uuvuttamia juoksijoita huilaamassa. Kyselimme vointeja ja tarpeen tullessa kuka tahansa meistä olisi varmasti ollut valmis jäämään seuraksi odottelemaan lääkintähenkilökuntaa.

Märskyn mäessä himmasimme, jotta mahdollismman moni pysyisi porukassa mukana. 18 juostua kilometriä auringon porottaessa taisi kuitenkin tuntua monen jaloissa. Porukkamme pieneni pienenemistään. Olimme 56 sekuntin verran aikataulua edellä. Keskarilla 6:09 kaikki kanssamme aloittaneet pääsisivät maaliin aikaan 2:04:58. 

Radan viertä juostessamme jäin hieman muusta porukasta jälkeen, sillä mun piti jäää hetkeksi ravistelemaan jalkaani. Kiriessäni muita kiinni yritin saada mukaani vatsavaivaisen tuttuni Toven (en siinä vaiheessa tajunnut kuka hän oli) ja hetkeä myöhemmin uuden tuttavuuden Cecilian. Sain jälkimmäisen seurakseni ja loppumatka menikin nopeasti rupatellen. Veikkaanpa, että tulemme kesän mittaan juoksemaan yhdessä uudemman kerran samoissa maisemissa. 

Suuntoa molemmissa ranteissa ja kaulassa HHM:n upea mitali. KPK:sta tuttu Minttu heitti kukkapannan mulle kirjaimellisesti lennosta juostessamme hetken rinta rinnan Keskustakirjaston rakennustyömaan vieressä. "Ota tää! Ei sua muuten huomaa!" Kiitos Minttu-rakas, ruusut toimivat aina <3

Spurttasin maaliin yhdessä Cecilian ja ihanan jänisparini Lauran kanssa. Olo oli todella vapautunut ja kevyt. Jano oli infernaalinen ja naama tuntui hohtavan muutenkin kuin juoksuhuuman ansiosta. Kaikki maalissa tarjottu juoma tuli juotua hetkessä. 

Kuten tavallista, mulla oli taas kiire kisapaikalta, tällä kertaa töihin. Pikakävelyä mukavassa jänisseurassa Kisikselle, pikasuihku ja vaihtovaatteet päälle. Varvastossuissa juoksu ratikkaan ja ratikassa hoidin loppupukeutumisen, eli puhtaat sukat ja Hokat jalkaan. Unohdan aina kisakassistani jotain. Tällä kertaa vaihtokengät.

Kävin pikaisesti kiertämässä kisa-alueen ständit. Hoka One Onen esittelypisteellä kävin moikkaamassa tallipäällikkö Tuukkaa ja ultrajuoksija Anne Schellingerhoutia. 

Ratikassa eräs pariskunta katseli touhujani. Kysyivät, josko tarvitsen apua, sillä jalkani näyttivät kuulemma aika pelottavilta. Naureskelin, että kaikki on kyllä kunnossa. Ovat vain kilometrejä nähneet elämäntapamaratoonarin koivet. 

Kisoista ei jäänyt muistoksi yhtään rakkoa eikä irronnutta kynttä. Sen sijaan tulen muistamaan juoksun yhtenä elämäni tärkeimmistä ja rakkaimmista juoksukokemuksistani. Vaikka juoksinkin kelloa vastaan, se oli aiva toisenlaista, kuin enkkojen metsästys. Toivon, että sain tsempattua edes muutaman juoksijan omalla enkallaan tai tavoiteajallaan maaliin. 

Tuntuu siltä, kuin olisin saavuttanut aivan uudenlaisen tason juoksuharrastuksessani. En juossut itseäni, vaan muita varten. Ja voi että, kun se tuntui hyvältä. 

Lämmin kiitos HHM:lle tästä kokemuksesta. Jatkan tulevaisuudessa maratonenkkojen metsästystä, mutta musta tuntuu siltä, että jänistelyt ovat varmasti jatkossa se mun omin tapani taivaltaa puolikkaita. 

La 10.6. Helsinki Half Marathon | 21,1 km | 2:03:23 | 5:50 min/km

Virallista dataa tässä: