22. maraton: 29 tunnin täsmäisku - Terwamaraton 2017

Tarkoituksenani oli löytää toukokuulta paikallinen maraton. Ja sitten löysinkin itseni Oulusta. Käsitykseni lähialueesta yllätti itsenikin. Kun kuitenkin summaan kaikkea viikonlopun aikana kokemaani, en voi olla kuin onnellinen, että tein retken 600 kilometrin päähän kotiovelta

Lauantai 20.5.

4:43-5:50

Heräsin ennen herätyskellon sointia. Tai tokkopa olin nukkunutkaan, lähinnä lepuuttanut silmiäni. Jos kolmen ja puolen tunnin selällään makaamisesta edes pari tuntia olisi tullut nukuttua, niin hyvä. 

Mitä muutakaan perheenäiti tekee aamulla saadessaan vartin verran ylimääräistä aikaa? Tietysti lajittelee pyykistä omat vaatteensa ja laittaa ne kaappiin. Tiskikoneenkin ehtii mainiosti tyhjentää, täyttää uudestaan ja laittaa päälle.

Miten niin väsyneen näköinen? Pää oli koko maratonmatkan ajan pelkkää pumpulia. 

5:50-7:00

Ei tullut mieleenikään mennä junalla Helsinki-Vantaalle. Vaikka bussi 615 kiertääkin maisemareittiä Kartanonkosken läpi, olin varma että pääsisin sillä varmemmin perille. Ja mikäs kiire mulla oli. Lento lähtisi vasta seitsemältä.

7:00-8:05

Ei olisi voinut parempaa vieruskaveria löytyä! Nauroimme ja juttelimme hyvinkääläisen kampaaja-kosmetologin kanssa koko lennon ajan. Mua ei olisi haitannut, vaikka lento olisikin ollut hieman pitempi, sillä moni juttu tuntui jäävän kesken. Mutta siihen vaihtoehtoon en ollut valmis, ettemme pääsisi laskeutumaan Ouluun, kuten oli käynyt parina edellisenä päivänä sumun vuoksi. Edellisillan viimeinen konekin laskeutui Rovaniemelle. Tiiviin pilvipeiton alta paljastui kuitenkin sumuton Oulu. Pääisisin sittenkin juoksemaan.

8:05-10:30

Köröttelin bussilla suoraan isoille kaupoille ostamaan aamiaista. Olin syönyt kotona jo puoli viiden aikoihin, joten oikeastaan karjalanpiirakka-ateriaa olisi ollut parempi kutsua lounaaksi. Nappasin hyllystä Jacky-makupalan viimeistelemään energiasäiliöt juoksua varten. Yleensä suklaavanukas kuuluu mulla edellisillan maratonrituaaleihin, mutta tällä kertaa olin unohtanut (elin)tärkeän osasen valmisteluissa. Tarve taisi olla enemmän henkisellä, kuin fyysisellä puolella.

Menin juoksuystäväni Katjan hotellille vaihtamaan juoksuvaatteita. Hän oli jäänyt työmatkalta Ouluun jänistelemään 4:30-juoksijoiden maratonin. Meillä oli aikamoinen arpominen mitä ja kuinka monta kerrosta pukisimme päällemme. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Asteita oli 9 ja navakka tuuli tunki kaikien lämpökerosten alle. Ei siis lyhyttä tänään.

10:30-12:00

Katjalla oli jänisten tapaaminen kisa-alueella tuntia ennen starttia. Hengailin mukana, sillä Katja oli hakenut mulle jo edellisenä päivänä numerolapun ja maratonpaidan. Hyvässä seurassa ja non stop -pölinässä lähtöjännitys väheni kummasti. 

Korvat, ilmapallot ja huomioliivit. Jäniksiä ei voinut olla huomaamatta. Loppumatkasta aika monella lapsiheijaajalla oli tutunnäköiset korvat päässään. 

12:00 - noin 13:50

Hetkeä ennen lähtölaukausta huomasin kengännauhojen löystyneen. Ei auttanut kuin konkata eteenpäin vellovan massan läpi pientareelle sitomaan lenkkareita uudemman kerran. Lähdin näin ollen hieman kauempaa kuin alun perin oli tarkoitus.

Liikkuva(inen) Kippolan perhe oli jo lähtöviivalla kannustamassa. Heidän näkemisensä reitin varrella antoi mulle lisävoimia vastatuulen läpi painamiseen. Muistan myös muut heijaukset kirkkaina mielessäni. Varsinkin ihanan naisporukan, joka oli asettunut rikkaruohopöpelikköön picnicille asfalttiaukean ja sillan väliin. Varsinkin me samaa sukupuolta olevat juoksijat saimme osaksemme riemastuttavaa kannustusta. Hymyilyttää vieläkin, kun ajattelen heitä. 

Puolimaratoonarit kirmasivat reitille samaan aikaan, eli meitä oli aikamoinen ryhmä pinkomassa eteenpäin. Alkuhärdellin jälkeen pääsin mukavasti omaan vauhtiini. Toivoin uutta ennätysjuoksua, mutta realistina arvelin, että 3:45 alle mulla ei olisi mitään asiaa. Sain 3:45-jänöt kiinni kilometrin juostuani, mutten silti jäänyt heidän peesiinsä. Halusin juosta oman juoksun omine kiihdyttämisineen ja löysäilyineen. 

Mietin jälkikäteen josko olisin saanut sulatettua loppuajastani 3:45 ylittävät minuutit jänisten mukana juosten, mutta tajusin että on turha jossitella. Vastoinkäymiset olisivat tulleet joka tapauksessa hitaammallakin alkuvauhdilla peliin mukaan.

Ennen maratonia stadionilla oli muitakin veryttelemässä. 

Nautin juoksusta. Juoksu ei ole aikoihin tuntunut näin hyvältä. Ensimmäistä kertaa tämän kevään kisoissa sydän ei tehnyt ylimääräisiä kiekkoja ja siitepölyn täyttämät keuhkot suostuivat yhteistyöhön. Katjan mies Mikko oli heijaamassa muutamaan otteeseen reitin varrella. Hän oli huikannut Katjalle, että mulla oli lennokas askel. Siltä se tuntuikin aina 27 kilometriin saakka. 

Ensimmäisellä kiekalla reitillä oli ruuhkaa. Eteneminen reitillä oli miltei mahdotonta puolimaratoonareiden kääntyessä maalialueelle. Juoksijoiden kaverit tukkivat pyörinensä reitin. Huusin tosi vihaisesti vellovalle väkijoukolle. Liikenteenohjaaja sai avattua mulle kolon puolimaratoonareiden ja yleisön läpi.

Katsoin taakseni. Huomasin ettei näkyvillä ollut muita maratoonareita. Eikä edessäkään näkynyt ketään. Toisen puoliskon sai tosiaan juosta miltei aivan yksin. Parissa kohtaa meinasin jopa eksyä reitiltä, mutta onneksi asfaltissa näkyi himmeä sininen katkoviiva, kun silmiä kovasti siristeli.

13:50-15:51:28

Hyvin kulkeneen puolikkaan jälkeen pelkäämäni jalkaongelmat alkoivat toden teolla. Jalan pettäminen ei tullut yllätyksenä. Olen yrittänyt saada loppuunjuostuilla lenkkareilla aiheutettua jalkavaivaa kuntoon levolla, mutta kaikesta päätellen jalka ei ole vielä maratonkunnossa.

Jalkakipu muuttui ensin tunnottomuudeksi, jonka jälkeen pikkuvarpaan juuressa tuntui joka askeleella siltä, kuin joku olisi kolauttanut jalkaani lihanuijalla. En suosittele kokeilemaan kotikeittiössä miltä se tuntuu. On meinaan aika epämiellyttävä fiilis. 

Hillitön jano alkoi vaivata. Niinpä siirryin juomapisteillä yhden vesimukin taktiikasta kahteen mukiin. Sain siitä vaivakseni hölskyvän vatsan, sillä nesteet eivät imeytyneet toivotulla tavalla. Onneksi vatsa ei sen lisäksi heivanut geelejä pellolle, vaan ne tuntuivat uppoavan hyvin. Olo oli niin energinen kuin maratonilla ylipäänsä voi olla. 

Vastoinkäymiset ja armoton vastatuuli katkaisivat kuitenkin itsevarmuuteni. Tavoitteena oli enää päästä maaliin. Musta tuli yksi ohitettavista selistä.

3:45 puput ohittivat mut lennokkaalla askeleella, mutta yllättävää kyllä, se ei sapettanut niin paljon, että olisin lähtenyt perään. Olisin saanut varmasti kaivettua lisävauhtia itsestäni, ellen olisi jo henkisesti luovuttanut.

XXL:stä ei saanut yksittäisiä High5:n geelejä. Niinpä kävin hakemassa GU:ta naapurikaupasta 4runnersista. Toimiva, mulle uusi tuttavuus!

Juoksin miltei puoleen väliin pipo päässä, mutta heitin sen Mikolle, kun päätä alkoi kuumottaa liikaa. Paljas pää ei ollut yhtään parempi vaihtoehto, sillä viimeisen kympin aikana päässäni musteni viitisen kertaa ja alkoi pyörryttää. Lieneekö aurinko syynä? Olin viskannut pakkomielteen loppuajasta pöpelikköön, joten jätin turhat riskit väliin. Niinpä kävelin ylämäissä suosiolla. Huomasin, että sain kävelemällä ylimääräistä buustia seuraaviin kilometreihin. 

Kaikestahan löytyy myös hyvät puolensa. Hitaammassa vauhdissa ehdin nauttia Terwamaratonin reitistä paremmin. Se on nimittäin todella kaunis. Ihailin upeita rautatiesiltoja, uutuuttaanhohtavia asuinalueita ja hyvin hoidettuja metsäpätkiä. Merenranta ja puistot olivat parasta matkailumainosta kaupungille.

Maalia lähestyessäni tunneskaala oli tosi outo. Halusin halata mitalin kaulaani ripustanutta tyttöä. Aloin itkeä. Multa tultiin kysymään, josko tarvitsen lääkäriä.

Ei, en tarvitse. Mä vaan olen tosi yksinäinen.

Mistäköhän puskista tuokin hyppäsi? Mitä kaikkea tuohon yksinäisyyden tunteeseen oikein kiteytyikään? Yksin Oulua siksakkiin juokseminen ei voinut olla kokosyynä kyyneltulvaan.

15:52-21:10

Olo koheni, kun sain lämmintä päälleni sekä palan pullaa ja kahvia. Energianpuute tärisytti silti käsiäni ja kalisutti hampaitani odottaessani palkintojenjakoa. Kuvien näpsiminen oli ylipääsemätön tehtävä. Sain kännykän kameran sekaisin toimimattomilla sormillani.

Tulin toistamiseen tänä keväänä ikäsarjani kolmanneksi. Poikani ennusteet siitä, että HSM:lta saatu pokaali jäisi juoksu-urani viimeiseksi, ei pitänyt sittenkään paikkansa. 50 euron lahjakortti Oulun Intersportiin oli mukava yllätys pokaalin kylkeen.

Katja tuli reippaan hyvänvointisena maaliin. Hän oli hoitanut 4:30-jäniksen hommat paremmin kuin hyvin. Loppuaika oli 13 sekuntia alle neljän ja puolen tunnin! Nyt en enää ollut yksin.

Katja oli yhtä energisen näköinen ja oloinen myös maaliviivan ylitettyään. Hän juoksi Terwalla vuoden kahdennentoista maratoninsa. Mieletön juoksija ja rakas ystävä <3 

Onneksi Katja tajusi, että keskustan Intersport olisi jo sulkeutumassa, mutta kisaexposta löytyisi pop-up -myymälä. Kävin tuhlaamassa lahjakorttini sukkiin. Akuutti sukkakriisini helpotti siis hetkeksi ja löysinpä sieltä ZeroPointin sukat myös miehelleni tuliaisiksi.

Hengasin Katjan ja hänen miehensä kanssa heidän hotellihuoneessaan koko loppuillan. Mikon piti lähteä jossain vaiheessa töihin, mutta me jatkoimme maailman parantamista Pepsi Maxin ja rusinoiden voimalla. Oli käsittämätön tunne, kun mun ei tarvinnut kiirehtiä hakemaan lapsia hoidosta tai rynnätä hetikohta lähtevään bussiin. Kerrankin mulla oli aikaa vain olla maratonin jälkeen ja nauttia parhaasta seurasta. Elin sitä hetkeä. Ja myönnettäköön, hieman myös päivän nelituntista hikoilua.

21:10-00:30

Iltaan mahtui myös pikatreffit Kevyet kilometrit, raskaat raudat -blogin Mikan kanssa. Hänhän on kolunnut Katjan kanssa vuoden mittaan yhden jos toisenkin juoksutapahtuman. Katja tiesi, että Mikalla olisi painonnostajanuorten kanssa tunnin mittainen linja-auton vaihto Oulussa. Linja-autoasemalle siis!

Tajusin vasta nähdessäni Subwayn, että mullahan oli hurja nälkä. Ruokaa ei tehnyt kuitenkaan mieli, mutta pakkohan koneistoon oli jotain lykätä. Lisäevästä nappasimme ruokakaupan puolelta. Veikkauksen pelitiski käy mainiosti myös eväspaikasta. Maratonmatkailu on yhtä glamouria ;)

Mikan lähdettyä hengasin vielä hetken hotellilla, latasin energiaa ja pakkasin kamani kasaan. Edessä olisi pitkä yö linja-autossa.

Sunnuntai 21.5.

00:30-8:55

Kriteerini kevään maratonille olivat yksinkertaiset: sijainti ja hinta. Jälkimmäinen osui nappiin, sillä matkakustannukset eivät päätä huimanneet. Norwegianilla lensin 36 eurolla ja paluumatka maksoi Onnibussilla 2 euroa. Hinta kilometriä kohti oli varsin passeli!

Onneksi bussi ei tullut täyteen, joten sain vallattua kaksi istuinta. Löysin hyvän nukkuma-asennon laittamalla rinkan jalkojen alle. Lyhyistä raajoista on silloin tällöin suurta iloa.

Lääkärisiskoni antama lisälääkitys ennen maratonia sai kuin saikin sydämeni aisoihin kisoissa. Niinpä otin hänen ohjeensa bussimatkallekin kirjaimellisesti. Mun pitäisi jaloitella tunnin välein välttääkseni veritulpan. Sitähän en tuliaiseksi halunnut. Vaivuin uneen 50 minuutiksi kerrallaan. Sen jälkeen oli hyvä nousta hetkeksi ylös, steppailla pitkin käytävää ja nauttia heräävän Suomen kauneudesta.

Maisemat olivat mykistävät. Takaamme sarasti jo aamu, edessä oli pelkkää pimeyttä. Vesialueiden yllä oli usvaa. Satavuotias Suomi näytti kauneimman puolensa.

Kolmen aikoihin kaivoin jo perinteeksi muodostuneen maratonbussimatkaevään esiin, eli paketillisen leikkelettä. Rullailin nälissäni lihaviipaleita suuhuni ja huuhtelin ne alas mehulla. Jälkkäriksi olin varannut jogurttia. Sitten oli taas hyvä jatkaa unia.

Liki tunnin mittainen pysähdys Jyväskylässä. Ennen kuin jatkoimme, varmistin että mieheni on hereillä, jotta hän ehtisi pojan kanssa futisturnauskuljetukseen ajoissa. Äiti on äiti satojenkin kilometrien päässä. Perheestä huolehtiminen ei ole riippuvainen sijainnista tai välimatkasta. 

8:55-9:20

Saavuimme viimein Helsinkiin. Jalat toimivat moitteettomasti katkonaisten yöunien jäljiltä, pienintäkään jäykkyyttä ei ollut havaittavissa. Systerini jaloitteluohje teki selvästi hyvää maratonista väsyneille koivilleni. Pää tosin oli turta ja olo nuhruinen.

Mulla oli ihan liikaa vaatetta päällä, sillä olin varustautunut kylmään yöhön Onnibussissa. Mainittakoon, että siellä oli kuuma ja niin oli tuolla vaatetuksella myös Helsingissä. Olo oli rähjäistäkin rähjäisempi. Kunpa pääisin suihkuun ja pian. Ja kunpa en tapaisi tuhatta tuttua kesäisen keskustan läpi talsiessani.

29 tunnissa hiirenkorvat olivat muuttuneet kunnon kokoisiksi lehdiksi. 

9:20-9:43

Tyttäreni odotti mua innoissaan. Hän oli herännyt ensimmäistä kertaa elämässään yksin kotona ja hän oli ottanut siitä kaiken irti. Televisiossa pyöri Barnkanalen ja kaikki kiiltosilmäiset oli aseteltu riviin sitä katsomaan. Naapuri oli hoitovalmiudessa, mutta häntä ei oltu tarvittu. Niin ne lapset kasvavat ja itsenäistyvät.

Suihkun jälkeen alkoi olla jo skarpimpi olo. Purin rinkan pikaisesti, pistin pesukoneen pyörimään ja valmistin meille runsaan aamupalan.

Palautuminen maratonin jälkeen

Aamiaisen jälkeen oli vuorossa jalkapallokentän siivous. Maraton ei käy syyksi joukkueen siivousvuorosta lintsaamiseen. Kentän roskiksia tyhjentäessäni maraton oli enää kaukainen muisto.

Lapsiperhearki vei taas voiton fiilistelyiltä ja levolta. Mutta niinhän sen kuuluukin mennä. Juoksu ja maraton solahtavat sinne väleihin. Osana kokonaisuutta.

Loppusanat

Vaikka realisti olenkin, loppuaika oli aluksi lievä pettymys. Tai oikeastaan olin pettynein luovuttamiseeni. Systerini kuitenkin avasi silmäni:

Jos pääset näinkin selvästi alle neljän tunnin maaliin siitepölyaikaan, tällä treenimäärällä ja tämänhetkisellä sairaskertomuksellasi, niin ei tuota huonoksi suoritukseksi voi sanoa. 

Näinhän se oikeastaan onkin. Juokseminen on ollut elämässäni valitettavasti sivuosassa kevään mittaan.

Tiedän, että olisin välttänyt henkisen lannistumisen maratonilla, jos olisin seurannut tunnontarkasti Pasin taidolla laatimaa maratontreeniohjelmaa. Olisin ollut vahvempi, nopeampi ja kestävämpi. Elämän eri osa-alueet eivät sitä kuitenkaan sallineet.

Olisin voinut välttää jalkaongelmat vaihtamalla uusiin lenkkareihin ajoissa. Mutta kun kaikki ei ole aina tahdosta kiinni. Lapsiperheessä on lukuisia asioita, jotka menevät äidin pitkislenkkareiden edelle. Varsinkin kun niillä ei tahkota voita leivän päälle ja muitakin lenkkareita nurkista löytyy.

Tämänkertainen juoksu loi kuitenkin uskoa siihen, että kolmen ja puolen tunnin raja on alitettavissa syksyllä. EVOn juoksumatolla hikoilu ja yöjuoksut Helsingin keskustan kaduilla eivät ole menneet hukkaan. Tavoitteellinen treenaaminen on mulle paljon helpompaa niin henkisesti kuin fyysisestikin kesäaikaan.

Kaiken kaikkiaan juoksureissu Ouluun oli tervetullut irtiotto arjesta. Kiitos Katjan ja Mikon oloni oli henkisesti kevyempi ja tasapainoisempi köpötellessäni bilettävän Oulun läpi linja-autolle.

Juoksuharrastus ei ole vain kisoissa ja lenkkipoluilla hikoilua sekä juoksuvarustepähkäilyä, vaan paljon enemmän. Se on ystäviä ja tunneryöppyjä. Hymyjä ja kyyneleitä. Kaikkia maailman säätiloja. Ja ennen kaikkea maailmanparannusta ääneen ja korvien välissä.

Kanssani Pasi Päällysahon viimekesäisessä maratonprojektissa mukana olleen Jannen viesti lauantai-iltana lämmitti mieltä:

Personal second best ja pokaali kertoo minusta, että suorituksesi oli hieno.

Lauantai 20.5. Terwamaraton | 42,195 km | 3:51:28 | 5:29 min/km