Mitä jos ennätys ei paranekaan?

Olin vuosikymmeniä fiilisjuoksija, jolla oli haaveita:

• Jos yrittäisin vääntäytyä lenkille edes kolme kertaa viikossa.
• Jos saisin juostua edes kaksi pitkää lenkkiä ennen maraa, tai ylipäänsä treenattua enemmän kuin 100 kilsaa ennen h-hetkeä. 
• Jos saisin jossain vaiheessa vahvemman keskivartalon, niin sekin kai auttaisi juoksussa. 
• Jos mä jo onnistuisin alittamaan sen neljän tunnin rajan. 
• Jos maraton tuntuisi joskus hyvältä ja helpolta alusta loppuun. 

Sitten tuli lapsia. Elämä muutti muotoaan mutta jossittelu jatkui.

Olen metsästänyt neljän tunnin alitusta maratonista toiseen. En ole kuitenkaan juurikaan tehnyt sen kummempia muutoksia oikeastaan mihinkään, jatkanut vain jossittelua. Se on kuitenkin riittänyt mulle, varsinkin kun jokainen juostu maraton on tuntunut hyvältä (tosin lähinnä jälkikäteen). Mä pystyn selättämään 42 kilometriä, vaikka elämässä ei ole juuri juoksun kokoisia aukkoja kaikelta arkihärdelliltä. Maratonien keräilystäkin saa ihan omanlaisensa kiksit. 

Haaveisiin luikerteli hiljaa takaoven kautta yksi jossittelu lisää:

• Josko alkaisin treenata ihan oikeasti. Ohjelman mukaan. 

Sitten kuvioihin tuli valmentaja. Pasi pisti mut juoksemaan sateessa ja auringossa, aamuin ja illoin, huvitti tai ei. Tai oikeastaan eihän se Pasi ollut, vaan ihan minä itse. Päätin jättää jossittelut ja tehdä viimein sen mistä olin haaveillut jo 16 vuotta. Pasi laati mulle loistavan ohjelman ja aina jos teki mieli sluibailla, näin hänen kasvonsa edessäni. Jos antaisin itselleni oikaisemiset anteeksi, en kuitenkaan halunnut tehdä sitä ilman hyvää syytä, sillä valmentaja pisti muhun paukkujaan. Miksi siis en itse tekisi omaa osuuttani. 

Yhteistyömme sujui hyvin ja enkkahan siitä pamahti Tallinnassa. Kroppani sai lentävän lähdön tavoitteelliseen treenaukseen. Samalla sain vihjeitä siitä, mitä aikoja mun olisi mahdollista saavuttaa määrätietoisella treenauksella.

Nousujohteisuus ei ole kuitenkaan itsestäänselvyys. Törmäsin siihen aloittaessani talvipakkasten jälkeen uudemman kerran maratonohjelman mukaisen harjoittelun. Samanlainen treenilisäys ei saanutkaan enää aikaiseksi positiivista shokkia kropassani. Junnasin paikoillani edelliskesää huomattavasti korkeammilla sykkeillä ja hitaammilla vauhdeilla. Joku voisi sanoa että olen turhan itsekriittinen. Numerot kuitenkin puhuvat omaa kieltänsä. 

Sitten oli pakko antautua sluibailulle. Arjen kuormitus ja alkuvuoden terveysvitsaukset pakottivat mut jättämään treenejä väliin. Arvata saattaa, että se lisäsi omalta osaltaan kuormaa korvieni välissä. Kaikki tekemättä jäänyt vaivaa eniten. En ollut parhaassa mahdollisessa kuosissa, en fyysisesti saati henkisesti. En ole edelleenkään. 

Kolmen kuukauden junnauksen jälkeen kunnossani alkoi näkyä taas kehitystä. Kahden passelin juoksuviikon jälkeen tuli HSM:n puolikas ja enkat paukkuivat taas. Silti mulla jäi jotain hampaankoloon. Kaiken ilon keskellä manailin etten alittanut 1:45 aikaa. No, eihän mulla olisi tällä kunnolla siihen vielä asiaa. Toisekseen, miten mun pääkoppani kestäsi, jos saisin kaiken nyt ja heti, eivätkä ennätykset enää jatkossa paranisikaan.

Ennätyksiä ei voi rikkoa jatkuvasti. Siihen ei pysty kokopäiväiset urheilijat saati me perusliikkujat. Tulee vuosia, jolloin mikään ei suju ja vuorostaan on niitä juoksukausia, jolloin tuntuu että vain taivas on rajana.

Jokainen juoksukisa on monen asian summa. Ehjänkin treenikauden jälkeen kulloinenkin kisakunto on kysymysmerkki. Ennätysten rikkominen ei ole itsestäänselvyys vaikka kaikki mahdolliset asiat ympärillä loksahtaisivat paikoilleen. Pääsen sisulla pitkälle, mutta eilisessä kisassa muistui taas mieleen, että 42 kilometriä on pitkä matka. Tuplaten pidempi kuin puolikas, jossa oli jo tekemistä. Rikkonaisen alkukauden jälkeen oloni on ontelo ja entistäkin epävarmempi. 

Jos pääni kestää huonosti juoksijaminän muutoksen 4,5 tunnin juoksijasta alle nelosen vetelijäksi, mitä sitten tapahtuu, kun maratonajat vaihtavatkin taas paikkaa?

Hengitän siis sisään ja muistutan itselleni, että juoksijaminäni ei saa olla riippuvainen kellon näyttämistä lukemista kisojen jälkeen. Olen jo saavuttanut enemmän kuin olen uskaltanut haaveillakaan. Ja siinä sivussa olen saanut sen vahvemman keskivartalon sekä olen saanut kokea edes yhden helpon maratonin. 

Tähtään ensisijaisesti onnistuneisiin, ehjiin suorituksiin, sellaisiin joiden fiilistelystä saan lisäbuustia yöjuoksuilleni. En heitä aikatavoitteita roskiin, mutta sen sijaan että lannistuisin niiden edessä, otan ne haasteena vastaan. Mikään ei tule ilmaiseksi, eikä mitään saavuta jos ei edes yritä. Ja kun juoksuni alkaa heittää takapakkia, opin varmasti siinäkin tilanteessa itsestäni taas himpun verran enemmän.  

Kaikesta huolimatta olen edelleenkin se sama fiilisjuoksija kuin ennenkin. Jossittelujen sijaan olen tosin alkanut toteuttaa haaveitani.

Ma 24.4. lepopäivä, ei juoksua

Kuva sisiliskosta napattu yhdellä niistä lukuisista kesälenkeistäni viime vuonna. 

Ykköspallille tehdään tilaa, jotta sisko mahtuu mukaan. Toivottavasti nämä naperot saavat vielä lukuisia onnen hetkiä urheilun parissa. Ainakin niitä on piisannut näiden viiden vuoden aikana, jotka mahtuvat kuvan ottamisen ja tämän päivän väliin.