Kaveri pyysi mut Facen Kestävyyttä pintakaasua -ryhmään. Sitä kautta juoksevien sometuttujen määrä kasvoi ekspotentiaalisesti. Alkaessani juosta entistä enemmän kotimaan kisoja, olen päässyt tapaamaan somesta tuttuja myös kasvotusten. Osaa kutsun nykyään sydänystävikseni. Jokainen saamani kaveripyyntö muilta juoksijoilta lämmittää mua hurjasti.
Vuoden 2014 Viapori EKO 1/2 maraton. Ensimmäistä kertaa tunsin ja tunnistin muitakin, kuin vain mieheni ja ystäväni, joiden kanssa tulin juoksemaan.
Olen uskaltautunut menemään vielä askeleen edemmäs. Olen täyttänyt hakemuksen jos toisenkin päästäkseni erilaisiin juoksuporukoihin, joita on eri asioiden hyväksi tai jonkun tahon näkyvyyttä parantamaan. Ei ole tärpännyt.
Olenko katkera? No tottahan toki tämä alkaa ottaa pattiin. Olen miettinyt mitä pitäisi tehdä toisin. Miten mun olisi pitänyt myydä itseäni tai miten mun pitäisi muuttua? Tiedän, etten ole jostain syystä sopinut kokonaisuuteen. Olen pyöritellyt mielessäni ajatuksia laidasta toiseen. Voiko olla syynä, että:
En ole tarpeeksi hyvä juoksija.
En ole oikean ikäinen.
Blogini ei ole tarpeeksi tunnettu.
En ole tarpeeksi näkyvä.
Mulla ei ole kilpa(juoksu)taustaa.
En tunne oikeita tyyppejä.
En ole tarpeeksi sporttinen.
En ole tarpeeksi kuvauksellinen.
En ole tarpeeksi mielenkiintoinen.
En ole tarpeeksi... jotain.
Tai olen liian... jotain.
Olen päättänyt haistattaa synkille ajatuksilleni pitkät.
En ehkä ole maailman räiskyvin persoona, mutta veikkaan, että tietyissä juoksuporukoissa mun nimeni saattaa sytyttää valon pään päällä. Mikäs siinä, että mun 15 minuuttiani julkisuudessa on syntynyt kisoissa housuihin pissaamalla. Osaan nauraa itselleni ja muutkin saavat sen puolestani tehdä. Naurua, hymyä ja kikatusta saisi olla enemmänkin maailmassa. Sellaista hyväntahtoista.
Molemmat juoksevat oman juoksunsa mutta yhdessä.
Kuva vuoden 2015 Berliinin maratonin exposta Brooksin osastolta.
Yhden asian toivoisin jokaiselta juoksijalta. Älkää jättäkö ketään ulkopuoliseksi, ei edes vahingossa. Äänekkäiden ja toisensa hyvin tuntevien juoksijoiden porukassa se uusi tulokas saattaa helposti jäädä seinäkukkaseksi. Itselleni on käynyt näin, kun olen lähtenyt juoksemaan tiiviiksi hitsautuneen juoksuporukan mukaan. En ole odottanut saavani itselleni parasta uutta ystävää, mutta tervehdyksellä ja leppoisalla small talkilla saisi laukaistua ilmassa leijuvan jännityksen. Koska kyllähän itse kukin meistä jännittää uusia tuttavuuksia ja tilanteita. Ne äänekkäimmätkin.
Kuva Tukholman maratonin expon sisäänkäynnistä. Ja vuosi muistaakseni 2014.
Mä jatkan juoksua ja ennätysten hamuamista. Fiilistelen ja hulluttelen lenkkipoluilla yksin ja yhdessä muiden kanssa. Toivon saavani tulevalle keväälle ja kesälle runsaasti juoksutreffejä. Vien omalla esimerkilläni juoksun ilosanomaa eteenpäin. Kliseiseltähän se kuulostaa mutta totta jokainen sana. Näytän myös ne juoksun toiset kasvot, epäonnistumiset, kivut ja esteet, jotka onnistun tavalla tai toisella kääntämään positiiviseksi. Koska sellainenhan mä pohjimmiltani olen. Haluan nähdä asioissa myönteistä, vaikka vastoinkäymiset saattavat hetkellisesti musertaa mut henkisesti tai fyysisesti.
Yksi pelleilee, toinen toimii takapiruna ja kolmas pitää huolen järjestyksestä. Juoksuporukoista löytyy nämä kaikki hahmot ja paljon lisää. Junibackenin luukkuseinä kuvattu yhdellä Tukholmaan suuntautuneista maratonmatkoista.
Olen oppinut, että juoksupiirit toimivat samalla periaatteella kuin duunitkin. Sua ei tulla hakemaan kotoa, mutta jos olet itse aktiivinen ja annat itsestäsi toisille muutakin kuin hikisen käsipäivään, saat elämääsi uusia ihmisiä ja kokemuksia. Kun annat, myös saat, toki sillä varauksella, että sulle annetaan siihen mahdollisuus.
Mutta jos ovet eivät aukea vaikka niitä kuinka rynkyttää, silloin ne ovat vääriä ovia tai aika ei ole kypsä. Näin mun on pakko ajatella, sillä jatkan ovien koputtelua jatkossakin.
Saatuani kirjoitettua tekstin loppuun Spotifysta alkoi soida Lisa Ajaxin Melodifestivalenin karsinnoista tuttu biisi "I Don´t Give A". Ei ehkä voittaja-ainesta, mutta asennebiisi moneen tilanteeseen.
Kaikki kuvat kierrätystavaraa blogistani vuosien varrelta.
Kunnioitan sitä, että avaudut tästä aiheesta. Koputtele ovia jatkossakin, varmasti ne oikeat ovet sinulle avautuvat!
VastaaPoistaJonna mietin pitkään, josko voin laittaa vuodatukseni kaikkien nähtäväksi. Painoin lopulta enteriä, sillä tiesin etten varmasti ole ainoa, jolla näitä fiiliksiä on.
PoistaTäytyy koputella, pakkohan jonkun ovista on joskus auettava.
Tulin tänne sun blogiin pitkästä aikaa (kun olen ollut tässä nyt pidemmän aikaa ulkona koko blogimaailmasta) ja huomasin hetken päästä kahlanneeni ison läjän sun juttuja läpi. Haluan nyt heti äkkiä sanoa sulle, että mä nautin ihan suunnattomasti sun kirjoituksista ja tavasta kirjoittaa. Sun postauksista tulee mulle aina sellainen fiilis, että KYLLÄ!
VastaaPoistaToi oli nyt off topic, mutta se piti kirjoittaa kuitenkin tohon.
Aiheeseen liittyen sitten taas: hyvä, kun vuodatit. Porukan ulkopuolelle jättäminen on perseestä. Kukaan meistä ei oo liian vähän tai liian paljon mitään, vaan just presiis hyviä tämmösinä. Vaikken itse juurikaan juoksupiireissä liiku/vaikuta, niin joskus kieltämättä semmosta pientä kuppikuntaisuutta olen havaitsevinani. Toisaalta veikkaan, että tommoset porukan ulkopuolelle sulkevat mätämunat on vähemmistössä. Mädät munat vaan usein nyt sattuu pilaamaan koko kokkelin ja siinä munakkaassa ei oo "ulkopuolisen" keltuaisen kiva olla :D :D <- mitä mä just kirjotin????
Kiitos Johanna että kirjoitit nuo sanat. Ne merkitsevät mulle todella paljon.
PoistaKokkeli-/munakasvertaus oli paras aikoihin ;D
:D se lause jotenkin lähti elämään ihan omaa elämäänsä :D
VastaaPoistaEksyin tähän kirjoitukseen lukiessani uusimpia postauksiasi ja sivupalkissa tämä oli näkyvillä. Rohkea kirjoitus ja hatun nosto sille, että kerroit miltä sinusta oikeasti tuntui/tuntuu.
VastaaPoistaOlen itse miettinyt samoja asioita uskaltamatta sanoa sitä julkisesti aiemmin. Olen yli nelikymppinen, enkä ensimmäisenä äänessä oleva ja vasta juoksuharrastuksen ja bloggauksen aloittanut. Tai no, olen juossut ja hölkkäillyt sekä kirjoittanut todella pienimuotoisesti syksystä 2013 lähtien. Enemmän aloin panostaa blogiin reilu vuosi sitten ja lukijakunta on aika pieni mutta uskollinen. Ihana tunne, kun saa kommentin omaan blogiin, joku on todella lukenut mun kirjoituksen!
Viimeksi milloin mulle on tullut ulkopuolinen olo oli viime talvena, kun sain kutsun HCR:n pressiin. Olin todella innoissani, lähdin töistä sitä varten aiemmin, matkustin junalla Turusta Helsinkiin ja odotin muiden bloggareiden tapaamista. En ollut ajatellut, että lähes kaikki muut tuntevat toisensa ja minä en ketään. No, yhden tunsin hänen bloginsa ja Instan kautta vaihdettujen kuulumisten perusteella. Jotenkin tunsin oloni hieman ulkopuoliseksi ja lopulta pysyttelinkin taka-alalla ja lähdin aika pian "virallisen" osuuden päätyttyä. Kävin kahvilla läheisessä kahvilassa ja kiertelin kauppoja kunnes juna takaisin Turkuun lähti.
Tuolloin päätin, että en koskaan jätä uusia juoksututtavuuksia yksin. Juoksen juoksukoulun porukassa ja jos mukaan tulee joku uusi, haluan esittäytyä ja kysellä kuulumisia, jotta toinen tuntisi itsensä tervetulleeksi ilman liikoja utelematta kuitenkaan.
Tämä oli ihana ja tärkeä kirjoitus. Kiitos tästä :)
Kiitos Tanja, kun kerroit tuntemuksistasi. On tosiaan tylsä fiilis, kun kaikki muut tuntuvat tuntevan toisensa, tavallaan tietävät myös kuka itse olet, mutta kun ei pääse juttuun mukaan millään. Kukaanhan ei sitä tee varmastikaan tahallaan, ovat vain iloisia nähdessään tuttuja naamoja. Silti sen ottaa henkilökohtaisesti. Ainakin mä otan tällaisena tunne-eläjänä.
PoistaSeuraavalla kerralla kun tulet Helsinkiin, pressiin tai muuten, ota muhun yhteyttä, niin mennään kahville yhdessä. Tai juoksemaan. Voin vaikka odottaa sua HCR:n pressin ulkopuolella. Mä kun en ole kolkutuksistani huolimatta päässyt edes sinne saakka ;)
Toivottavasti nähdään 30.9. Turussa juoksumessujen merkeissä. Otetaan siellä kaikki mukaan pulinoihin ja juoksemaan!
Ilman muuta laitan viestiä jos olen taas HCR:n pressiin ensi vuonna pääsemässä 😊
VastaaPoistaJa juoksumessuilla nähdään, olen itse paikalla varmaan koko päivän ja lenkille lähdössä mun miehen kanssa reittioppaiksi 😄
Mua saa siellä nykäistä hihasta jos en muuten huomaa.