Helsinki city midnight run

Keskiviikko syrjäytti sunnuntain viikon pitkispäivänä. Vaikka eilen oli päivän mittaan useampiakin hyviä hetkiä lähteä testaamaan katujen jäätilannetta, starttasin silti tavalliseen tapaani siinä vaiheessa, kun lapset olivat nukahtamaisillaan.

Halusin pysyä pilkkopimeällä ihmisten ilmoilla. Jos liukastuisin, apu olisi lähellä, toisin kuin yksinäisillä rantaosuuksilla. Pelkoni liukastumisesta oli kuitenkin aiheeton. Jäät ovat sulaneet keskusta-alueen kaduilta. Lenkkareiden ja kuivan asfaltin välissä rahisi sepeli. 

Oli kiva koluta pitkästä aikaa tuttuja katuja, joilla on tullut liikuttua viime vuosina vähemmän. Nyt osaan sijoittaa kivijalkakauppoja, ravintoloita ja kahviloita oikeille paikoilelleen kartalla. Tiedän jopa miltä ne näyttävät. 

Juoksemani reitti napattu Suunnon Movescountista. 

Taustalla olevat lämpökarttaviivat näyttävät alueen suosittuja juoksureittejä. 

Veikkaan, ettei sivustakatsojien mielestä juoksussani näyttänyt olevan päätä eikä häntää. Yksikin koiranulkoiluttaja alkoi naureskella tavatessaan mut lyhyellä pätkällä kolmatta kertaa. Koirakin heilutti mulle siinä vaiheesa häntäänsä iloisesti, aivan kuin olisimme jo vanhoja tuttuja. 

Lenkki ei ollut kuitenkaan yhtä loppumatonta juhlaparaatia ja torviorkesterisoittoa. Lenkkarini nimittäin kiukuttelivat ekoista askeleista aina kotiovelle saakka. Ensin ne kiristivät kantapäästä, eikä oikeaa juoksutuntumaa löytynyt millään. Tuttu pehmeys ja tuki tuntuivat puuttuvan täysin. Kaiken lisäksi Eerikinkadun äärimmäisesä päässä 12,5 kilsan tietämillä alkoi tuntua siltä, kuin Adduihini olisi pujahtanut kiviä. Kipu oli ilkeä. 

Kun sain viimein kotona lenkkarit ja sukat pois, huomasin ettei kipu johtunut irtokivistä, vaan varpaissani komeilevista neljästä mojovasta rakosta. Ilmeisesti jalat seilaavat kengissä liikaa. Aika harvinaista tässä nykyisessä varvasvaivatilanteessani. Kävelyyn hyväksi havaitut lenkkarini saavat siis jatkaa siinä virassa. Juoksulenkeille en niitä enää hyväksy mukaani. 

Lenkkarini pohjat ovat kuluneet hurjasti ja ne ovat painuneet kasaan verrattuna mieheni samanmallisiin Adduihin (kuvassa oikealla). Ja ovathan ne sotkuisemmatkin ;) Olen juossut lenkkareillani arvioni mukaan 300 kilsaa enemmän kuin mitä mieheni on juossut omillaan. 

Vaikka saammekin vielä varmasti lunta ja kirpakkaa pakkasta, viimeöinen juoksulenkki sai mut vakuuttumaan, että kevät on tuloillaan. Ensimmäistä kertaa aikoihin musta tuntui myös siltä, että pystyn juoksemaan maratonin toukokuussa. Mitä enemmän saan kilometrejä alle, sitä vahvemmaksi (juoksu)itsetuntoni kasvaa.  

Ke 16.2. viikon pitkis | 15 km | 1:37:12 | 6:28 min/km