K2-P2 eli Kultamunat voittoon Vantaan maratonviestillä

K2-P2, eli Kukkis, Katja, Pauliina ja Poppis, neljä samantasoista juoksijaa, nuorin 33-vuotias ja vanhin 44. Työnimenämme oli alunperin osuva Ruuhkavuosimuijat maratonilla.  Yksi sai ensimmäisen lapsensa parikymppisenä, toinen 35-vuotiaana, muut siltä väliltä. Arjen tärkeysjärjestyksessä juoksu ei ole kenelläkään ykkösenä. Se on henkireikä keskellä kaaosta, jonka tahtipuikko on välillä omissa käsissä, välillä perheen pienimpien, jotka tarvitsevat äidistä oman osansa. Välillä tahtipuikkoa ei löydy mistään ja silloin sooloillaan. Senkin tämä tiimi taitaa luonnostaan.

Katja odottaa omaa vuoroaan. Oltiin me aikamoisia munapäitä ;)

Vantaan maratonviestiä edeltävänä päivänä tuli sietokykyä enemmän huonoja uutisia. Jäin märehtimään niitä yön pimeinä hetkinä, eikä unesta ollut tulla mitään. Kuuntelin flunssaisen perheeni yskäorkesteria ja laskin tunteja herätyskellon soittoon.

Vantaan maratonin reitti on nopea, eikä siellä ole turhan pitkiä, tappavia suoria. Me juoksimme kukin kiekan kerran, maratoonarit saivat nautiskella Vantaan maisemista neljän kierroksen verran. 

Kisa-aamun harmoniasta ei ollut tälläkään kerralla tietoa. Väsäsin aamiaisen koko perheelle ja yritin samalla pakata kisakassiani. Puurolautasellisen tyhjensin lusikka kerrallaan seisten, samalla kun kaivoin tyttärelle puhtaita vaatteita esiin. Lapsilla oli koulupäivä, mutta poika jäi lopulta isänsä kanssa kotiin potemaan. Vei tyttären koululle ja jatkoin siitä rautatieasemalle.

Numerolaput narulla

 Urheilutalo toimi hyvin kisapaikkana. Omaa vuoroa odotellessa siellä oli lämmin odotella ja aina löytyi juttuseuraa mukavista järkkäreistä. Kuvassa maratoonareiden kassit. Ilmeisesti puolimaratoonareista oli tullut kuvashetkellä jo kolme paikalle. 

Nappasin Pauliinan messiin Tikkurilan asemalta ja Kukkis odotti meitä jo numerolappujen kanssa urheilutalolla. Katja saapui iki-ihanien lapsukaistensa kanssa ja niinpä tiimi oli koossa. Eipä siinä hirveästi ehtinyt pälättää ja kuvia napsia, kun oli jo Kukkiksen vuoro aloittaa joukkueemme maratonurakka.

Omaa vuoroa odotellessa ei ollut tylsää, sillä paikalla oli vaikka kuinka monta livenä ja somesta tutuksi tullutta juoksijakaveria. Mieheni veljen perhe tuli myös moikkaamaan ohiajaessaan. Halaus sinne, moit tuonne, pusut poskelle. Juoksijat ovat yhtä suurta perhettä ja olen onnellinen kuuluessani siihen. 

Tuuli, Robokäsi Jonna, Tarja, Pauliina ja Minttu. Takana vilahtaa Katjan pää. 

Yksi kerrallaan siirryimme lähtöviivalle odottamaan viestintuojaa. Ne olivat tuskaisia minuutteja. Jokainen meistä purki jännityksensä omalla tavallaan. Kaikilla oli tahto päästä juoksemaan. Ja oli siinä itse kullakin palkinnon kuva silmissään. Meitä oli kuusi naisjoukkuetta ja kolme palkittaisiin. Päivän edetessä näytti siltä, että meillä olisi mahdollisuus vaikka ykkössijaan.

Kukkiksen unelmankevyt askel

Kukkis juoksi loistavan ajan, samoin Katja. Pauliina tuli vaihtoon hurjaa vauhtia. Tietääkseni ennen ankkuriosuuteni alkua muita naisjoukkueita ei ollut vielä tullut vikaan vaihtoon. Mutta en ollut varma, sillä en ollut keskittynyt Pauliinan juostessa muuhun, kuin omaan napaani. Vessaan, lämppärit päälle ja panikointi. Ajatukset meinasivat livetä väärille urille. Pistin musat täysillä päälle ja keskityin radan vieressä joraamiseen.

Pauliina ja hänen ensimmäinen ohituksensa juoksuosuuden alussa. 

Kisakuuluttajat tekivät päivän mittaan loistotyön kuuluttaessaan uudelle kierrokselle lähteviä maratoonareita ja omalle osuudelleen kirmaisevia maratonviestinviejiä. Oli mahtava kuulla viimein oma nimi ja päästä matkaan.

Viestikapula oli näkymätön. Läppäisy toisen käteen riitti viestin siirtyessä joukkuekaverille. 

Alussa kuvittelin olevani supermies, joka pystyy vaikka mihin. Sitten tajusin, etten ole aikaisemmin

juossut tosissani kymppiä kilpailussa. Midnight Runia ja Naisten kymppiä kun en sellaisiksi oikein miellä. En tiennyt miten voimat pitäisi jakaa, tai kykenenkö edes juoksemaan kymppiä alle viiden minuutin kilometrivauhtia.

Valmentajaltani sain ohjeeksi antaa mennä täysillä. Samaa sanoivat muut kookakspeekakkoset. Mies sanoi kotoa lähtiessäni, etten saisi tehdä tyhmyyksiä. Vointini kun ei ollut aivan parhaasta päästä. Päätin mennä fiiliksen mukaan, ottamatta kuitenkaan turhia riskejä. Yritin olla ajattelematta mitään tai ketään. Nauttia auringosta, kirota tuulta ja napsia maratonia juoksevien selkiä yksi kerrallaan.

Viimeinen munapää matkaan! Kuva: Tarja Oinonen

Sain taivaltaa aikalailla yksin. Jäniksiä ei ollut mailla eikä halmeilla. Joillekin kolmen tai neljän rintamana juokseville huusin jo kaukaa itsekkäästi: "Keskeltä läpi!" En halunnut koukata nurtsin kautta jos ei ollut pakko. Vaikka järjestäjät onnistuivat pitämään autot poissa radalta, jouduin kuitenkin kerran antamaan tilaa Mazdalle, joka kaarsi omalle kotipihalleen. Turha ja tyhmä pysähdys sekoitti hetkeksi juoksurytmini. 

Lauantaikävelijät ottivat meidät juoksijat letkeällä asenteella, peukuttivat ja hymyilivät. Kahdelle koiranulkoiluttajalle jouduin tosin huutamaan: "Koirat irti toisistaan", sillä ne nuuskivat ja pörräsivät toistensa ympärillä ja omistajat olivat hihnojen päässä, toinen toisella puolella jalkakäytävää ja toinen toisella. Onneksi naisilla sytytti nopeasti ja säästyimme turhilta kompuroinneilta ja kiroiluilta. 

Viimeiset kaksi kilometriä olivat kisan pisimmät, sillä en nähnyt 41 kilometrin kylttiä missään. Onneksi sain kuitenkin muuta ajateltavaa, sillä huomasin edessäni lilapaitaisen naisen, jolla oli keveä juoksuaskel ja mieletön vauhti päällä. Onko hän myös maratonviestillä vai kokonaisen juoksija? Olemmeko me kakkosina? Pakko päästä ohi! Ohitukseen meni arvioni mukaan kilometrin verran, mutta pääsin kuin pääsinkin ohi ennen loppukiriä. Katsoin sivusilmällä hänen numerolappuaan. Maratoonari.

Reitiltä oli mahdoton eksyä. Neonvihreitä nuolia oli asfaltissa koko matkan pituudelta ja järjestäjiä riittävästi risteyskohdissa sekä autovahteina. 

Joukkueellamme oli mustat kisapaidat ja neonkeltaiset päähineet. Vikan kilsan aikana aurinko alkoi rassata sen verran, että oli pakko juosta loppumatka pää paljaana. Niinpä joukkueemme ei huomannut maaliintuloani. Sain ikään kuin varkain ylittää maaliviivan ja vasta hetken kuluttua alkoi huuto, nauru ja kälätys. 

Munapäistä tulikin kultamunia.  Kuva: Tarja Oinonen

Maaliin tultuani iskimme (muna)päämme yhteen ja yritimme ymmärtää reaaliaikaisen ajanoton antamia tuloksia. Emme yrityksistämme huolimatta saaneet sijoituksestamme selvyyttä. Olimmeko ykkösiä vai emme? Kakkossija tuntui siinä vaiheessa kadotetulta voitolta, pettymykseltä. Alunperin lähdimme hakemaan Vantaalta hauskaa yhdessäoloa, mutta päivän edetessä jokaisen kilpailuvietti näytti paisuvan paisumistaan.

Katja joutui valitettavasti lähtemään kisapaikalta jo ennen palkintojenjakoa. Saimme palkintoplakaatin lisäksi Blackroll-rollerit, jotka ovat päässeet mulla jo käyttöön.  

Kuva: Tarja Oinonen

Palkintojenjakotilaisuuden koittaessa olimme jo (aikalailla) varmoja sijoituksestamme. Oli makea päästä palkintopallille ensimmäistä kertaa sitten ala-asteen. Voitto kotiin! Sitä onnen tunnetta on vaikea kuvata sanoin. Olin pakahtua, enkä ollut meistä ainut. Taidamme leijailla kaikki neljä vieläkin. 

Junalle lähtiessäni huomasin, että kotiavaimeni olivat jääneet Pauliinan laukkuun. Sen viestikapulan saanen tulevalla viikolla Kukkikselta. Pauliina taas hyppäsi väärään pitkänmatkanjunaan ja hänet noukittiin lopulta autokyytiin kauempaa kuin omalta lähiasemalta. Ensimmäinen viestikulta sai ajatuksemme herpaantumaan arkisista asioista.

Pään tyhjennys arkisista asioista ja voitto maailman ihanimman viestijoukkueen, leijailevien kultamunien kanssa. Saimme enemmän, kuin mitä odotimmekaan. Ensi vuonna uudestaan?!

Virallisen ajanoton mukaan aikani olisi ollut 40 minuuttia 10,5 kilometrin matkalla. Niin ei valitettavasti ole kuin unelmissani, joten olen lähettänyt kilpailun johdolle oikaisupyynnön. Suuntoni mukaan juoksin 10,63 kilometriä. Aikaa juoksun alusta siihen, kun tajusin laittaa ajanoton pois päältä, kului 49 min ja 10 s. Keskivauhti on näillä lukemilla 4:37 min/km. Nyt tiedän, että näköjään kykenen juoksemaan kympin alle vitosen vauhtia. 

*) Vantaan maraton tarjosi K2-P2:lle osallistumisen maratonviestiin.