"Mamma mitä toi on?"
"Vehnänorasta."
"Miltä se maistuu?"
"Haluatko maistaa?"
"No en."
"Se maistuu vähän niinkuin... maalle. Vihreälle."
"Aha. Onko se hyvää?"
"No, tavallaan. Ei silleen herkkua."
"Miksi sä sitten otat sitä joka aamu?"
"Siihen makuun tottuu, enkä osaa olla ilmankaan."
Kampaajani suositteli mulle aikanaan vehnän-/ohranorasta. En muista tarkalleen, mikä oli keskustelumme tarkka aihe, mutta koskapa luotan häneen muutenkin kuin tukkani osalta, päätin hankkia ensimmäisen orasputelini.
Ensimmäinen purkki meni totutellessa. Kerrankin noudatin ohjeita ja aloitin käytön 1/4 teelusikallisesta ja kasvatin määrää pikkuhiljaa. Taisin jäädä koukkuun siinä vaiheessa, kun purkin pohja alkoi häämöttää.
En tiedä onko vihreää juomaani kiittäminen siitä, etten ole ollut juurikaan kipeänä tänä vuonna, mutta oli miten oli, orasjuoma on tullut aamiaispöytääni jäädäkseen. Täydensin laiva-aamiaistanikin ennen Tallinnan maratonia pienellä vihreällä pussukalla.
Kampaajani Maarit tulee mulle joka aamu mieleen sekoittaessani aamujuomaani, johon tulee 3/4 kuplavettä, 1/4 luomuomenamehua ja kaksi teelusikallista vehnänorasjauhetta. Välillä juoma pysyy lasissa, välillä se kuplii yli. Muutaman kerran olen vetänyt jauhetta vahingossa nenääni (en suosittele!). Joskus aamujuomaan jää klimppejä, useimmiten saan sekoitettua sen tasaiseksi. Väriltään se on kuitenkin aina myrkynvihreää.
Skål!
Ei kommentteja