Läski ahteri

Blogini punaisena lankana on ollut alusta lähtien esitellä ajatuksiani lenkkipolulta ja sen sivusta. Vuosien mittaan olen kertonut täällä yllättävistä kohtaamisista ja toteamuksista. Välillä olen tuntenut olevani piilokamerassa tai ainakin virallinen idioottimagneetti.

Palattakoon hetkeksi blogin alkulähteille, juoksua toki sivuten:

Tyttäreni oli muistaakseni nelivuotias hänen täräyttäessään mulle, että peppuni ja jalkani ovat läskit (tjocka). Kuulemma vanhempi tarhakaveri oli osannut kertoa tämän hänelle. Kuten arvata saattaa, en ollut saada suutani hämmästyksestä kiinni.

Tunnustelimme siinä sitten yhdessä reisiäni ja kerroin, mikä se iso kova siinä pehmeän kuoren alla oli. Lihasta, liikunnalla kasvatettua. Keskustelimme siitä, miksi joillain on kapeat jalat, joillain ei ja miksi suurimmalla osalla siltä väliltä. Olimme yhtä mieltä siitä, että peppuni on hyvä olla iso, jotten tipahda vessanpyttyyn.

Keskustelumme on tainnut jäädä jonnekin muistin sopukoihin kolmeksi vuodeksi muhimaan. Tyttäreni ei enää muistanut, että keskustelu lähti aikanaan hänen kaverinsa lausahduksesta liikkeelle. Onneksi lapsenkin muisti on valikoivaa.

Kävellessämme viikko sitten kouluun, tyttäreni totesi:
"Mamma musta on hyvä että sulla on noin isot jalat ja peppu. Sä pystyt juoksemaan sellaisen ennätysminimaratonin. Kaikki mammat ei siihen pysty."

Tämän sanottuaan hän jatkoi keskustelua tukan letityksestä. Ilman sen kummempia aasinsiltoja.

Tätä tätsyä ei tarvitse onkia vessanpytyn pohjalta. 

Kuva viimekeväiseltä Helsinki Spring Marathonilta.