Lapsen kanssa Kansallismuseossa

Talvi on idyllistä aikaa. Silloin viiletetään lasten kanssa pulkkamäessä, rakennetaan lumilinnoja, hiihdetään ja luistellaan. Elämä on yhtä hymyä ja punaisia poskia. Kuulostaako tutulta? No ei ainakaan meidän talviarjessamme.

Kun taivaalta tulee räntää, kadut ovat liukkaat eikä puistossa voi kuin uida kumpparit jalassa, silloin täytyy alkaa pähkäillä ajanvietettä sisätiloissa. Kotoa on kuitenkin pakko päästä pois. Seinäthän siellä kaatuvat päälle ja kaikkien keljutus senkun kasvaa. Ja siitä seurauksena on ties mitä porua, riitaa ja mökötystä. Se on nähty. Ei kiitos!

Sunnuntaina oli taas samainen ongelma. Toinen lapsista oli saanut päivän liikunta-annoksensa aamun futistreeneissä, toinen taas oli purkamassa energiavarastojaan futisturnauksessa. Ne olivat kuitenkin vain aamutohinat. Eihän sitä koko loppupäivää voisi töllöttää Barnkanalenia. Tai jos lapsilta kysytään, kyllä voisi.

Onnekseni huomasin Kansallismuseon avoimien ovien päivän. Nyt sinne voisi mennä vaikka vain pikaisesti käväisemään, kun ilmaiseksi kerran pääsee.

Myönnän, etten ole aiemmin vienyt lapsia Kansallismuseoon. Viimeisimmästä omasta käynnistä on vierähtänyt jo aivan liian pitkä aika. Itse asiassa niin pitkä, että muistikuvani museosta olivat pölyttyneet. Tai ehkäpä arvostan nykyään Suomen historiaa toisella tavalla kuin finninaamaisena yläasteikäisenä.

Tällä kertaa nuorimmainen ei kuitenkaan päässyt mukaan, sillä hän viihtyi liian kauan aikaa lounaslautanen edessään. Itkua ja huutoahan siitä tuli, mutta lopulta tajusi kyllä itsekin miksi joutui jäämään kotiin. Viime töikseen hän tuli tarkastamaan, että mulla oli varmasti isoveljen kamera mukana: "Kun se haluaa varmasti ottaa paljon kuvia."

Ja totta totisesti hän niitä näpsikin. Omien laskelmiensa mukaan muistikortille tuli vajaan kahden tunnin visiitin aikana 350 uutta kuvaa. Keskityimme molemmat omiin juttuihimme. Minä luin selostuksia esineistä ja vastasin poikani kysymyksiin samalla kun hän fotasi (=lasten määritelmä valokuvaamiselle).

Olisimme voineet viettää museossa puolikkaankin päivän, sen verran kiinnostavia juttuja näimme. Nyt tutustuimme vain osaan talosta. Muun muassa Sibelius-näyttely jäi meiltä näkemättä. Toisaalta ehkä parempi näin, sillä saimme koluttua tietyn kokonaisuuden sen sijaan että olisimme viilettäneet museossa tuulispään lailla.

Taisi sittenkin olla vain hyvä, että mukanani oli vain yksi lapsi. Tuntuu siltä, ettei nykyään ole juuri lainkaan kahdenkeskistä aikaa ja harvemmin tulee koettua mitään uutta kahdestaan lapsen kanssa. Tällä museokäynnillä minun ei tarvinnut keskittyä riitapukarien erottamiseen toisistaan ja isoveli sai omistautua kuvaamiselle ilman että kukaan patisti kulkemaan vikkelämmin. Ja eihän tuo museo tuosta mihinkään katoa, kun on siinä jo seissytkin tuon sata vuotta. Voin tehdä uuden reissun keväällä nuorimmaisen kanssa ja nauttia siitä sillä kertaa hänen silmin.

Kävellessämme kotiin saimme juteltua monenmoiset jutut ja kävimme tsekkaamassa läheisen jääkentän kunnon. Jään päällä lillui kymmenen sentin vesikerros. Sinne ei olisi asiaa vähään aikaan. Pahimmassa tapauksessa talven luistelut siellä ovat jo ohi ennen kuin ovat kunnolla alkaneetkaan.

Kotiovella meitä odotti pikkusisko innokkaana päivänpaisteena: "Millaista siellä oli? Saitteko kakkua?" Kakku ja kahvi olivat loppuneet jo aikaa sitten, mutta emme olleet osanneet niitä edes kaivata. Meille riitti silmänruoka.