Juoksu oli puurtamista, kaikkea muuta kuin leppoisaa sunnuntai-ilottelua. Silti tällekin lenkille osui kaksi pysäyttävää kohtaamista, molemmat Keilaniemen tietämillä.
Juoksin loivaa mäkeä ylös ja huomasin yht´äkkiä, että fillari viiletti suoraan mua kohden. Ilmestyin pyörän eteen kaarteen takaa väärällä kaistalla. Pyöräilijä yritti arpoa kummalta puolelta mut voisi ohittaa. Pahimmassa tapauksessa hän joutuisi koukkaamaan pöpelikön kautta. Jähmetyin paikalleni ja näytin elekielellä, etten aio liikkua mihinkään suuntaan. Sain ohituksessa kauniin hymyn ja peukutuksen.
Pahoitteluni, että olin niin törppö. Skarppasin loppumatkan, enkä ainakaan huomannut aiheuttavani enää härdelliä siellä missä juoksin.
Vähän matkan päässä mut pysäytti hieman alle kaksikymppinen nainen:
"Sinun nenäsi ei kuulosta hyvältä."
"Joo, se on ollut aika pahasti tukossa."
Nainen otti laukustaan Nessu-paketin.
"Tässä. Voit ottaa itse niin et saa minun tautejani. Oletko juossut jo pitkään?"
"On tässä varmaan jo jotain 12 kilsaa takana. Vielä pitäisi jaksaa 8 kilometriä kotiin."
"Mitä jos et enää jaksa?"
"No sitten mä hyppään bussiin. Niitä kulkee täällä aika paljon."
"Onko sinulla varmasti tarpeeksi rahaa lippuun?"
Nainen alkoi kaivaa lompakostaan kolikoita. Olin hämmentynyt.
"On mulla kyllä bussilippu mukana, mutta kiitos vaan tarjouksesta... Hei saisinko mä ottaa susta kuvan?"
"Miksi?"
"No ihan muuten vaan. Kun sä olit tällainen enkeli mun tukkoiselle nenälleni."
"Ei, älä ota. Enkelit eivät tartu filmille."
Toivon että tuo ihastuttava, kenties hieman jälkeenjäänyt nuori nainen tulee tapaamaan elämässään vain hyviä ihmisiä. Hänessä itsessään oli jotain tavattoman kaunista ja herkkää. Tuon tapaamisen jälkeen ei enää tehnyt mieli kuunnella musiikkia, vaan laitoin kuulokkeet juoksureppuuni. Annoin tilaa omille ajatuksilleni.
Su 13.9. | 20 km | 01:53:22 | 5:40 min/km
Ei kommentteja