11. maraton: Paniikkilähtö ja migreeni - Tallinn Marathon 2012

Tallinnasta jäi niin hyvä maku suuhun, että halusimme sisällyttää sen kisakalenteriimme myös seuraavana vuonna. Lapset taas odottivat pääsevänsä uudemman kerran maratonia edeltävänä päivänä pidettävälle minimaratonille.

Inhoan pakkaamista yli kaiken. Välttelen siitä viime tippaan, ihan kun se siitä helpottaisi. Tarkoituksenani oli kyllä jälleen kerran hoitaa pakkausrumba ajoissa, mutta kun saavuimme perjantai-iltana väsähtäneenä ja hyvin juhlineina kotiin ystäviemme häistä, päätin herätä aamulla aikaisin pakkaamaan. Katamariini lähtisi lauantaina vasta aamukymmeneltä. Äkkiäkös sitä neljän hengen kamat pakkaisi yhden yön reissulle.

Aamulla kännykkä piippasi kymmentä yli seitsemän. Tekstarissa kerrottiin, ettei botskimme pääsisi lähtemään kovan tuulen vuoksi. Olimme luvanneet lapsille, että he pääsisivät odottamalleen minimaratonille heti Tallinnaan päästyämme. Jos ja kun meidän oli vaihdettava isompaan, myöhäisempään ja hitaampaan laivaan, lupausta ei voisi lunastaa. Mieheni soitti Linda Linen lipunmyyntiin tarkastaakseen, lähtikö aikaisempi kello kahdeksan laiva. Kylläpä vaan. Liput vaihdettiin sinne ja samalla aamun suunnitelmat heittivät aikamoista häränpyllyä.

Pakkasin hiki hatussa samalla kun mieheni kiskoi lapset ylös sängystä ja puki heidät. Mieheni lähti juoksemaan terminaaliin edeltä yhden matkalaukun kanssa. Me lähdimme lasten kanssa viiveellä. Kangertelevan alun jälkeen mukanamme ollut matkalaukku heitettiin vaunuun ja perheen kolmevuotias sai juosta vauhdikkaan vaunumatkan sijaan isoveljensä rinnalla minkä jaloistaan pääsi. Ja kyllähän nuo pääsivätkin.

Olimme terminaalissa seitsemän minuuttia ennen laivan lähtöä. Mieheni pidätteli lipputarkastajaa: "Kyllä loppuperhe sieltä tulee. Tulee ihan varmasti." Kai hän oli meille soittanutkin, mutta en uskaltanut riskeerata tyylipuhdasta paniikkijuoksuamme vastaamalla kesken kaiken kännykkään.

Jos ironialla olisi omat jumalansa, ne olisivat varmasti nauraneet meille katketakseen. Ehdimme nimittäin Mini Maratonille ajoissa huomataksemme, että edellisvuodesta poiketen nuorimmat juoksivat nyt viimeisinä, eivät ensimmäisten joukossa. Olisimme ehtineet Tallinkilla vallan hyvin. No, tulipahan karistettua aamuspurtilla juhlintajumitukset koivista.

Yö ennen maratonia oli infernaalinen. Meillä oli aikaa nukkua vain kuusi tuntia ja sen aikana nuorimmainen herätti mut 18 kertaa. Loppuvaiheessa vain itkin. Pääni oli hajota. Valo teki pahaa silmille ja äänet saivat pään räjähtämään. Olin kaiken lisäksi vähällä oksentaa. Vaikutti aivan migreenin oireilta.

Perhe määrättiin olemaan hiljaa. Tosi paikan edessä lapsetkin tottelevat, aivan kuten edellisenä aamuna shokkiherätyksen jälkeen laivalle juostessa. Mieheni pakoti mut syömään banaanin, vaikka millään ei olisi mikään uponnut. Halusin päästä juoksemaan, sillä tänne asti oli jo päästy. Nappasin särkylääkkeitä ja sain itseni sen verran tolpilleni, että päätin lähteä tunnustelemaan vointiani raikkaseen syysilmaan. Jos mulla olisi kunnon migreeni, tuo cocktail ei kyllä siihen auttaisi. Oli parasta selvittää asia - ja pää.

Jätimme osan tavaroistamme hotellin matkatavarahuoneeseen ja aloimme kävellä lähtöpaikalle. Pääni tuntui virkistyvän sen verran, että päätin lähteä yrittämään juoksua. En halunnut luopua juoksutakistani, sillä koko kroppa kärsi kylmänväreistä. Olin paahtua juoksun aikana, mutta silti se tuntui paremmalta vaihtoehdolta kuin viileä merituuli.

Juoksu oli tahmea koko matkan. Lasten ja heidän hoitajiensa heijaus kahdenkympin tietämillä auttoi hetkellisesti, mutta muuten juoksun riemu oli kadoksissa. Se oli varmaankin unohtunut pakata kiireessä matkatavaroihin Suomen päässä.

Tallinnan reitin varrella ei ollut ajanottokelloa, eikä järin julkisia aikarautoja talojen seinillä. Pystyin vain arvuuttelemaan vauhtiamme, mutta lopulta silläkään ei ollut merkitystä. Halusin vain pois. Onneksi mieheni juoksi rinnallani koko matkan, sillä muuten olisin varmaan lopettanut juoksun kesken.

Kolmenkympin jälkeen saimme kirittäjiksi tuoreilla jaloilla kirmaavat puolikkaan juoksijat. Se auttoi loppumatkan kitkuttamisessa. Maalissa olevaan vessaankin tuntui olevan kiirus, sillä geelit ja särkylääkkeet tyhjässä mahassa tekivät tepposensa. Reitin varrella oli vähän bajamajoja ja jokaisen edessä oli jonoa. En uskaltanut enää loppuvaiheessa pysähtyä venailemaan, sillä olisin varmaan nukahtanut seisaaltaani siihen paikkaan.

Tulimme maaliin ajassa 4:15:22. Tätä paremmalla ajalla olen ylittänyt maaliviivan vain kerran, Tukholmassa vuonna 2013. Silloin aika oli yhden sekuntin parempi.

Tallinnan maratonilta saamani paita on kaikkien aikojen lempijuoksupaitani. Se oli tyylikäs ja tuntui hyvältä päällä. Jouduin luopumaan siitä viimein tänä kesänä, sillä toivon ympärilleni toisenlaista tuoksumaailmaa, kuin tuo paita päällä oli lukuisten lenkkien jälkeen mahdollista.

pik(k)uliten

11. maraton: Paniikkilähtö ja migreeni - Tallinn Marathon 2012

Ei kommentteja

Poppis

Ajatuksia lenkkipolulta

Seuraa blogia:

Hae tästä blogista

Ahkerasti luettuja