10. maraton: Myöhässä lähdöstä - Stockholm Marathon 2012 (pakkasmaraton)

Lähtiessämme Tukholmaa kohti keskiviikkona, sääennusteet lupailivat maratonlauantaiksi kahdeksaa astetta. Nappasin mukaani epämääräisen kasan juoksukamppeita. En kuitenkaan tajunnut siinä vaiheessa, että edessä olisi pakkasmaraton. Lämpötila oli startissa +3 astetta, kylmin kesäpäivä 50 vuoteen. Jopa edellisenä jouluna oli ollut lämpimämpää.

Siinä vaiheessa, kun noudimme perjantaina numerolappumme, hälytyskellot alkoivat soida. Sääennusteet sen kun synkistelivät hetki hetkeltä enemmän. Matkalaukkua tonkiessamme tuli selväksi, että olimme mieheni kanssa olleet ajatuksissamme lähdössä kesäiselle maratonille, emme rämpimään tuulen ja sateen läpi. Minulla ei ollut mukana edes juoksutakkia. Normaalisti pakkaan hellemaratonille jopa talvijuoksutrikoot, ihan varmuuden vuoksi, siltä varalta jos maaliin tultua olisi kylmänväreitä.

Tarvitsimme täydennystä kisavermeisiimme, kuten (talvi)juoksuhanskat, miehelleni juoksupolvisukat täydentämään puolipituisia juoksutrikoita ja juoksupipot. Perhelogistiikan pyörteissä urheilukaupat ehtivät jo sulkeutua, joten jätimme hankinnat maratonaamuksi. Ei ehkä ihan järkevin veto.

Aikataulumme taisi pettää jo siinä vaiheessa, kun lähdimme hotellilta ostoksille. Tiesimme, että ehtisimme kuitenkin ajoissa lähtöön. Ja tällaisella ilmallahan ei olisi mitään järkeä seisoskella lähtökarsinassa hetkeäkään liian pitkään. Emme olleet kuitenkaan varautuneet siihen, että nousisimme vahingossa väärään metroon.

Tunnen Tukholman metrolinjat hyvin, olenhan pörrännyt kaupungissa jo enemmän tai vähemmän yli puolet elämästäni. Silti nousimme oikealta metrolaiturilta väärään junaan. Paniikki oli hurja huomattuamme mogamme. Emme olleet ainoita, mukana oli myös tukholmalainen natiivi. Se ei kuitenkaan hirmuisesti lohduttanut siinä vaiheessa, kun hysteria meinasi selättää minut.

Olimme viimein Stadionin metroasemalla viitisen minuuttia ennnen ensimmäisen ryhmän starttia. Juoksimme portaat ylös ja pistimme kadulla parastamme. Siinä vaiheessa, kun starttipyssy pamahti, juoksimme Lidingövägenin yli ja ehdimme juuri ja juuri pois kärkijoukon alta. Puolta minuuttia myöhemmin ylitys olisi ollut mahdotonta.

Juoksimme urheilukentälle jätämään kamamme, teimme pikaisen Bajamaja-käynnin (ei jonoja!) ja juoksimme mutavellipellon läpi lähtöalueelle ja heitimme kertakäyttösadetakkimme pois. Ehdimme nipin napin maratonille mukaan peränpitäjien joukossa!

En ole koskaan ollut yhtä hiljaisella maratonilla. Juoksijat eivät puhuneet mitään, kuului vain läts läts. Merituuli nousi 16 metriin sekunnissa ja kaatosade iski vaakatasossa joka suunnasta. Silmiä ei voinut välillä pitää edes auki pistävän ja piiskaavan sateen vuoksi. Aivot lopettivat toimintansa jo ennen juoksun puoltaväliä.

Mieheni kävi vessassa 17 kilometrin kohdalla. Yleensä hän on mitä nopein, mutta nyt kesti, kesti ja kesti. Herrasmiehenä hän oli ottanut hanskat kädestään vessassa, mutta jäisillä sormilla niitä oli miltei mahdoton saada enää takaisin. Huomasin, että vain pysähtyminen oli suurempi kärsimys tuossa säässä kuin juokseminen.

Varmaan suurin osa juoksijoista olisi pitänyt kiskoa radalta pois orastavan hypotermian tai sen lievemmän version vuoksi, sen verran surullista katsottavaa touhumme oli. Banaanit hyppivät käsistä, kun jäisiä käsiä oli mahdotonta hallita ja urheilujuomat valuivat rinnuksille roikkuvien huulten takia. Emme kyenneet edes kiittämään virkstyspisteillä työskenteleviä, kaatosateessa kipristeleviä vapaaehtoisia. Huulia ei saanut käännettyä hymyyn, eivätkä aivot kyenneet tuottamaan sanoja millään kielellä.

Pääsimme maaliin ajassa 4:19:52. Lämpöpeitot olivat siinä vaiheessa loppu tai me emme ainakaan sellaisia saaneet. Olo oli helvetillinen. Ei sitä voi oikein edes sanoin kuvailla. Meillä oli kasseissamme kuivat vaihtovaatteet. Emme vain valitettavasti saaneet kaikkia märkiä vaatteita alta pois. Olimme kokovartalokohmeessa.

Kerrankin paksusta rasvakerroksesta oli hyötyä. En ollut yhtä pahassa kuosissa, kuin hoikka mieheni. Lopulta talutin hänet metroon ja metrosta hotellille. Mieheni oli väriltään... epäluonnollinen ja hänen hampaansa louskuivat niin kovaa, että oli ihme ettei purukalusto hajonnut. Päässäni pyöri vain yksi asia: "Minun on saatava meidät hotelliin kuumaan suihkuun ja pian."

Elämä alkoi voittaa lämpimän suihkun ja kuuman kaakaon jälkeen. Olimme pian taas jaloillamme hakemassa lempipizzeriastamme syötävää koko 10-henkiselle porukallemme. Muut olivat viettäneet päivän rattoisasti Junibackenin lämmössä.

Vuoden 2012 Tukholman maratonin jälkeen suhtautumiseni sateessa juoksemiseen muuttui täysin. Pieni tai keskisuuri sade ei tunnu enää missään. Pakkasjuoksussa oli muutakin positiivista. Koivun siitepöly oli tallautunut sateen mukana jalkoihimme, eikä noussut sieltä juoksua hidastamaan.

Juoksisinko uudestaan samoissa olosuhteissa, aivot sumeina ja kroppa koomassa? Kyllä varmaankin. Maratonhuume on vahva.

Maratonraportin kuvittamisessa oli haasteensa. Mieheni sanoin: "Mitä, etkö sä ottanut kuvia juostessasi myrskyssä?" Onneksi on kuitenkin vielä finisher-paita tallessa.

pik(k)uliten

10. maraton: Myöhässä lähdöstä - Stockholm Marathon 2012 (pakkasmaraton)

Ei kommentteja

Poppis

Ajatuksia lenkkipolulta

Seuraa blogia:

Hae tästä blogista

Ahkerasti luettuja