Sairastin vesirokon 17-kesäisenä Pariisissa 32 asteen helteessä. Ensimmäinen ilman perhettä vietetty ulkomaanmatka jäi monella tapaa lähtemättömästi mieleeni. Osasin diagnosoida sairauteni ilman lääkärin apua, sillä olihan isosiskoni sairastanut sen kotosalla viittä viikkoa aiemmin. Onneksi Pikku N sai vesirokon parivuotiaana ja pikkusisko nyt, niin heidän ei tarvitse kärvistellä rankemman version pauloissa parikymppisinä tai vielä vanhempina.
Suomalaiset vesirokon hoito-ohjeet erosivat totaalisesti ranskalaisista. Siskoani kehotettiin olemaan visusti kotona ja olemaan rapsuttamatta vaikka kuinka kutiaisi. Mulle annettiin sellaiset eliksiirit, joilla tunsin lentäväni. Siinä olotilassa eivät pienet kutinat tuntuneet missään. Äitini oli syystäkin sitä mieltä, että minun piti jättää tabut välittömästi. Suomessa kun ne kuulemma löytyivät huumaavien lääkkeiden listalta.
Vesirokon hoitoon kuului Ranskassa lääkkeiden lisäksi säännöllinen kylpeminen ja talkkihoito koko vartalolle. Sekin auttoi kutinaan ainakin hetkellisesti. Tätä hoitokeinoa olen käyttänyt myös tyttäreni vesirokkoon. Suihkutan hänet pari kertaa päivässä ja taputtelemme yhdessä talkkia koko kropalle. Talkittelu tuntuu auttavan niin fyysisesti kuin myös henkisesti vesirokkokutinaan.
Kuumeeton vesirokko ei tunnu pysäyttävän pientä täysin. Vauhtia piisaa ja ruokahalu näyttää kasvaneen normaalista. Nyt vesirokossa on menossa päivä 3/7. Tai oikeammin 3/6, sillä pikkuinen päätti sairastaa nopeutetusti. Hän ei haluaisi menettää yhtään tarhapäivää, sillä niitä on jäljellä enää yhden käden sormien verran ennen kesälomaa ja eskarin alkua. Onneksi tauti iski juhannukseksi, eikä vasta ensi viikolla. Silloin ihon kutina olisi ollut harmituksista pienin. Talkilla ja ilman.
Ei kommentteja