Korvassa lotisee ja päässä kolisee

Miss N esitteli mulle äkäisenä lotisevaa korvaansa perjantaina. Ja peijooni sentään, sieltä kuului meren aallot ja rantaveden pyörteet. Ja sitä keltaista vettä tulvi korvasta vaikkei edes päätä heiluttanut. Olin taas huono äiti. En tiennyt, että kyseessä on korvatulehdus. Mistä olisin voinut tietääkään? Olen elänyt lapsiperhe-elämää himpun verran yli kahdeksan vuotta ja tämä oli ensimmäinen kerta tätä laatua. Taidamme olla aika onnekkaita.

Kun lapsukainen herätti mut yöllä korvaansa valittaen, tajusin googlettamattakin mistä on kyse.

Siinä vaiheessa minäkin olin jo reporanka oman tautini kanssa. Sinnittelin vielä lauantain, mutta sunnuntaina luovutin. Tätä tautia on vaikea harhauttaa, vaikka kuinka kovaa vauhtia viilettäisikin kaupungin vilinässä. Se pysyy kyydissä kurkusta kuristaen, keuhkoja pumpaten ja yskäpalkeita painaen. Samainen ilkimys puristaa myös päätäni niin, että sen poksahtaminen on vain ajan kysymys.

Todistettavasti pääni sisällä liikkuu edes jotain, vaikka muuten tuijotankin vain seinää ilman ajatuksen häivähdystäkään. Ajatuksen virrasta ei tosin ole kyse. Onneksi mies kävi illalla täydentämässä nenäliinavarastomme.

Tieto siitä, että tätä on liikkeellä, ei hirmuisesti lohduta. Onneksi tämä ei kuitenkaan voi jatkua ikuisesti. Ehkä viikon, ehkä vähemmän. Joka tapauksessa olen tuota pikaa voiton puolella. Ja pikkuinen saanee terveen paperit, kunhan lääkekuuri on tiristetty viimeistä pisaraa myöten loppuun. On siis jotain, mitä odottaa, flunssankin keskellä.

Flunssapöpöt ovat varmaankin just tämän näköisiä. Veikkaan, että ainakin yhtä ilkeitä.