Olen yrittänyt viime viikot rakentaa töissä maailmaa uudelleen, tai ainakin paketoida viimeiset kolme ja puoli vuotta siistiin pakettiin. Yhdistelmä valitse kaikki + delete on yllättävän vapauttava. Mutta tunne siitä, että aika loppuu kesken, tukahduttaa. Työpöydän ja koneen raivaaminen ei ole yhtään sen nopeampaa, vaikka on lenkkarit jalassa ja valmis pinkomaan spurtteja. Tahti on mitä on, eivätkä poppaskonstit ole tässä mahdollisia.
Keskiviikkona alkaa uusi vaihe. Odotan sitä yhtä hanakasti, kuin lapsukaiset jouluaattoa. Jännittää vietävästi. Olen innostunut. Päästäni putkahtelee taas mitä villeimpiä ajatuksia. Luovuus alkaa taas kukkia. Uskon, että piilossa ollut hullutteleva osa minua pääsee taas valloilleen. Hyvällä tavalla.
Tulen saamaan uuden ansiosta osaan arkipäivistä runsaasti lisää aikaa. Sitä aikaa, jonka kulutan nyt junassa istuen. Uskon, että sen ja epävarmuuden tuottaman stressin laukeaminen saavat musta entistä tuotteliaamman. Jopa niin, että voin tarttua lasten nukkumaan mentyä kaksin käsin innostaviin, odottaviin projekteihin. Ja juoksuun.
Berliinin maratonmatka ei rajoittunut juoksuun. Kamera ikuisti yksityiskohtia sieltä täältä, idästä ja lännestä. Käveltyjä kilometrejä tuli varmaan toisen maratonin verran.
.jpg)
Ei kommentteja