Juoksu on juoksua, hölkötti sitä luonnossa tai asfaltilla. Tai niin ainakin luulin. Viime viikon keskiviikkona mulle kuitenkin selvisi, että harrastan juoksun sijasta maantiejuoksua. Ja polkujuoksu on oma juttunsa. Ja sitä pääsin nyt maistamaan 17 kilometrin ja kahden ja puolen tunnin verran mainiossa porukassa.
On trail - ja Kestäyyttä pintakaasua -ryhmissä huhuiltiin lähtijöitä mukaan tarpomaan Kuusijärveltä polkuja pitkin Sipoonkorpeen ja takaisin. Koskapa muu perhe oli silloin Västanfjärdissä, mulla ei ollut pienintäkään syytä olla lähtemättä mukaan. Vielä kun kyytikin Tikkurilasta järjestyi, niin ei kun menoksi.
Ennen lasten syntymää yhdistimme mieheni kanssa lomamatkoihin vuoristovaelluksia. Olen jäänyt kaipaamaan niitä. Barcelonan maratonmatkalla ihailin Montserratilla juoksevien megapohkeita ja selailin innokkaana FNACissa Trail Running Barcelona -kirjaa. Jo silloin arvelin, että polkujuoksu voisi olla seuraava luonnollinen askel juoksuharrastuksessani.
Nautin Kuusijärven ja Sipoonkorven maisemista täysin rinnoin. Nappasin välillä mustikoita puskista ja varoin kompastumasta jalkoihini ja maan rajassa luikerteleviin juurakoihin. 17 kilsaa vierähti huomaamatta.
Oli ihana juosta ilman kelloon tuijottamista tai parhaan kilometrin kellottamista. Juoksimme, kävelimme ja hölkkäsimme. Olimme hyvissä käsissä ja pystyin luottamaan siihen, ettemme eksy, vaan palaamme lähtöpaikkaan viimeistään kolme tuntia startista.
Mut valtasi juoksun jälkeen aivan toisenlainen keveys, kuin perusjuoksulenkin jälkeen. Sain nautintoa kaikille aisteille ja uusia, mainioita tuttavuuksia.
Otan polkujen tarpomisen tavaksi. Se on vaikeampi mahduttaa kalenteriin, mutta ei mahdottomuus. Ehkäpä palaan jopa uudestaan vanhan kouluaikaisen ihastuksen, suunnistamisen, pauloihin.
Ennen lasten syntymää yhdistimme mieheni kanssa lomamatkoihin vuoristovaelluksia. Olen jäänyt kaipaamaan niitä. Barcelonan maratonmatkalla ihailin Montserratilla juoksevien megapohkeita ja selailin innokkaana FNACissa Trail Running Barcelona -kirjaa. Jo silloin arvelin, että polkujuoksu voisi olla seuraava luonnollinen askel juoksuharrastuksessani.
Nautin Kuusijärven ja Sipoonkorven maisemista täysin rinnoin. Nappasin välillä mustikoita puskista ja varoin kompastumasta jalkoihini ja maan rajassa luikerteleviin juurakoihin. 17 kilsaa vierähti huomaamatta.
Oli ihana juosta ilman kelloon tuijottamista tai parhaan kilometrin kellottamista. Juoksimme, kävelimme ja hölkkäsimme. Olimme hyvissä käsissä ja pystyin luottamaan siihen, ettemme eksy, vaan palaamme lähtöpaikkaan viimeistään kolme tuntia startista.
Mut valtasi juoksun jälkeen aivan toisenlainen keveys, kuin perusjuoksulenkin jälkeen. Sain nautintoa kaikille aisteille ja uusia, mainioita tuttavuuksia.
Otan polkujen tarpomisen tavaksi. Se on vaikeampi mahduttaa kalenteriin, mutta ei mahdottomuus. Ehkäpä palaan jopa uudestaan vanhan kouluaikaisen ihastuksen, suunnistamisen, pauloihin.
Ja visst är det ju trevligare i skogen än på asfalt. På facebook finns det en grupp som heter Helsinki Trail Running Club. Kolla den.
VastaaPoistaVinkit ovat aina tervetulleita. Liityin :)
VastaaPoista