Keskiviikkoiltana lämpömittari näytti kolmeakymmentä puoli kymmenen aikoihin Pitkänsillan kupeessa. Olin jo pitkään haaveillut Mustikkamaan kiertämisestä. Siinä oli vain yksi mutta matkassa - Sörnäisten rantatie. Kuljen Sörkan rantatietä miltei päivittäin. Se on varmasti yksi saasteisimpia ja tylsimpiä kuntoilupaikkoja koko Helsingissä. Ja ainoa järkevä reitti Mustikkamaalle.
En muista, kenen idea alun perin oli, mutta hyppäsin Liisankadulta kuuteentoista ja köröttelin Kulosaareen. Reitti Mustikkamaan ympäri oli aivan kuten muistinkin, sopivan pehmeä ja vaihteleva, mutta tosi lyhyt. Tarkoituksenani oli jatkaa Kulosaaren ympäri kohti kotia, mutta kuumuus ja pujopusikot veivät mehut. Sen sijaan kävelin pitkin katuja ja ihailin hulppeita taloja ja pääskysten iloittelua. Dösää odotellessani tein pienen kuntopiirin bussikatoksen alla.
Tarkoituksenani oli juosta viikon toinen lenkki yhdessä mieheni kanssa. Hän odotteli sunnuntaiaamuna lenkkivaatteet päällä heräämistäni. Sitä saikin odotella, sillä nukuimme Miss N:n kanssa lähes puoleen yhteentoista. Solvallan raikas ilma teki tehtävänsä.
Aurinko oli korkeimmillaan startatessamme Haltian nurkalta metsäreitille. Nousut olivat raskaita, varsinkin mieheni nimeämä Riemurinne, joka ei tuntunut loppuvan koskaan. Juoksun jälkeen oli ihana pulahtaa veteen Maratonmamman perheen ja lapsiemme seuraksi.
Oli mahtava päästä lenkkipolulle yhdessä mieheni kanssa. Jos maratonstartteja ei lasketa mukaan, olemme edellisen kerran juosseet yhdessä viime elokuussa. Muutenkin viikonloppureissu oli yksi kesän kohokohdista. Perhe oli Nuuksiossa pari yötä, itse pääsin tosin sinne vain yhdeksi. Siitä huolimatta tuntui siltä, kun olisin ollut luonnon helmassa pidempäänkin. Nyt jaksaa taas paahtaa töiden parissa, kun akut on ladattu. Ja toimiston ilmastointikaan ei tunnu hassummalta näillä helteillä.
Ei kommentteja