Karttaa tyrkyttävä nainen oli tosi yllättynyt, kun kerroin juoksevani itse ja vieläkin yllättyneempi, kun kerroin takana olevan jo kolmetoista juostua maratonia. Ei ole ensimmäinen kerta, kun kuulen vastaavaa. "Ei ikinä uskoisi, että sä juokset", olen kuullut niin tuttujen, kuin työkavereidenkin suusta. Ilmeisesti ruumiinrakenteeni ei vastaa monen mielikuvaa ahkerasti lenkkipolkuja kiertävästä, eikä varsinkaan maratoonarista.
Olen oppinut maratoneilla, ettei ulkonäöstä voi vetää suoraan johtopäätöksiä juoksutuloksesta. Joskus on loistopäivä, kun taas joskus juoksu ei mene nappiin niilläkään, joille maraton on enemmänkin kuin vain elämäntapa. Barcelonan maratonilla kanssani 4:45-ryhmässä raahautui kohti maalia miehiä, jotka näyttivät ulkoisesti olevan elämänsä maratonkunnossa. Viimekesäisellä Tukholman maratonilla taas törmäsin useamman kerran jo lähtöaitauksessa bongaamaani naiseen. Hän oli todella rehevä mutta vietävä sentään, kuinka kevyt askel hänellä oli, kilometri toisen jälkeen. Muistan nähneeni hänet vielä maalialueella hehkeänä ja onnellisena. Olisikohan hän peräti päässyt neljän tunnin pintaan?
Ulkoisesti juoksijat ja maratoonarit ovat siis kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä. Sen sijaan korvien välissä on yhteinen piirre. Halu päästä juoksemaan, päästää itsensä irti. Antaa jalkojen viedä kilometri kerrallaan. Tuntea elävänsä.
.jpg)
Ei kommentteja