Olen jo vuosien ajan systerini luona käydessämme haaveillut nousevani ylös läheiselle vuorelle. Jäätävässä tihkusateessa hiekoittamaton reitti ei ollut varmastikaan parhaimmillaan, mutta kun olin päättänyt kivuta huipulle, niin ei siinä valinnanvaraa juuri ollut.
Koiran ulkoiluttajat tervehtivät iloisesti, kun puuskutin yhä ylemmäs lenkkarit lipsuen. Alastulo oli liiankin ripeä, sillä laskettelurinteen läheisyydessä oleva polku oli jäinen. Olin kuin sarjakuvasta repäisty, kun liukastelin alas ryminällä, huutaen koiran pissattajalle: "Jag kommer!!!..."
Sain todistettua tällä lenkkikerralla viiden kerran teoriani. Tämä viides lenkki tauon jälkeen palautti mut taas todellisuuteen. Loppumatkan tasainen kaksikilometrinen tasasi hengityksen ja sai endorfiinit jylläämään. Tämän takia rakastan juoksua!
Lauantai 15.2. | mäkijuoksu 8,2 km | 55 min
Mahtavaa! Teoria toimii! Kannatti pakertaa :-)
VastaaPoistaTotta! Onneksi en heittänyt rukkasia lenkkipolulle ja jättänyt hommaa siihen.
Poista