Juoksutaukoni on kestänyt kolmisen kuukautta. Näin pitkiä breikkejä ei olekaan ollut muutamaan vuoteen. Vääntäydyin taannoin Tukholman reissulla vihdoin hotellin punttikselle juoksemaan. Annoin miehelleni etuajo-oikeuden iltajuoksuun ja suostuin aamustarttiin. Oikeasti pieni laiskiainen sisälläni halusi vain sluibailla.
Aamulla laiskiainen oli jo herännyt ennen mua. Siitä huolimatta vääntäydyin juoksumatolle. "En kai mä nyt turhaan ole näitä lenkkareita kanniskellut Suomesta asti?"
Aloitin vauhdista 8,4 km/h. "Auta armias, miten tahmeaa."
Kiihdytin vauhtia. 9,6 km/h kohdalla tuntui siltä, että pumppu hakkaa tuhatta ja sataa.
Kiihdytin vielä joitain kertoja. "Ei kuusiminuuttinen voi tuntua näin pitkältä ajalta."
Nykäisin muutamat pariminuuttiset intervallit. Tuskaa veren maku suussa ja penikoita poltellen. "Ihanko oikeesti mä olen saanut tästä joskus kiksit? Olenko daiju vai mitä?"
Tuijotin tuskissani matkamittaria. Kilometri, toinen, kolmas... "Miten mä voin juosta maratonin kun en kahdesta kilsastakaan tunnu selviävän."
Kun olin tarponut 5,1 kilsaa, pistin toosan kiinni ja palasin hotellihuoneeseen kuudenteen kerrokseen. Tavallisesta poiketen hissillä. Lannistuneena ja kaikkea muuta, kuin maailmanvalloittajana. "Ei hitsit, tällaistako se voi olla."
Toivottavasti viitosen teoria pitää paikkansa. Nyt tuli todettua, ettei viisi kilsaa ole mulle se maaginen raja. Vielä tarvitaan kertoja ainakin neljä lisää. Toivottavasti viitosia ei kuitenkaan lasketa viikoissa tai kuukausissa. Siinä tapauksessa pitänee vakavasti miettiä elämäntapamuutosta yöjuoksuista johonkin muuhun.
Jaksaisiko tätä yhtä biisiä kuunnella edestakaisin kokonaisen maratonin?
Voisi olla aika kiire päästä maaliin, ennen kuin muuttuisi... liiankin iloiseksi...
Yöjuoksumusaa: Pharrell Williams - Happy (version 12AM)
Ei kommentteja