Keskeyttäisinkö, jos tietäisin missä olen?

Berliinin maratonissa oli paljon hyvää. Yhtenäinen, 42 kilometrin pituinen reitti kiersi kaupungin ympäri niin, että tällainen ensikertalainen Berliinissä pääsi näkemään yhtä jos toista. Maratonilla oli helppo päästä omaan vauhtiin yllättävänkin nopeasti, sillä kadut olivat leveät ja juoksuryhmässämme oli selvästi samaan aikaan tähtääviä. Tukholmasta tuttuun siksakkiin ei täällä tarvinnut kuluttaa panoksia.

Ehkä noin minuutin verran "konosten" aikana mieleeni juolahti, että keskeyttäisin maratonin kesken. Mulla ei kuitenkaan ollut pienintäkään hajua siitä, miten pääsisin takaisin lähtö-/maalialueelle. Tukholmassa keskeyttäneille tarjotaan taksikyyti, Berliinissä pääsee kulkemaan yleisillä maksutta. En kuitenkaan nähnyt metron sisäänkäyntiä juuri silloin, kun sitä kaipasin. Virkailijoitakaan ei matkan varrella ollut samaan tapaan kuin Tukholmassa. Niinpä oli helpompi jatkaa, kuin alkaa kysellä katsojilta tietä ja etsiä vaihtoehtoista reittiä takaisin. Ehkä tuon tajuttuani varsinaista seinää ei tullut missään vaiheessa vastaan. Tiesin, ettei keskeyttäminen ole vaihtoehto, jos vain pumppu, jalat ja keuhkot jaksavat tehdä yhteistyötä. Energiaa ei siinä vaiheessa ollut tipan tippaa, mutta eipä ollut ensimmäinen kerta, kun juoksin Kouvolan lakupussin kuva silmissäni.

Vaikka kumpikaan kesän maratoneista ei jää mieleen täysosumana, olen tyytyväinen siitä, että kunto on kohdallaan. Siitepölytuskasta huolimatta taistelin itseni maaliin Tukholmassa. Berliinissä pääsin näkemään reitin kokonaisuudessaan alusta loppuun kammottavasta olosta huolimatta. Psyykkaustreeneistä oli siis hyötyä. Näiden kokemusten ansiosta tunnen itseäni juoksijana taas himpun verran paremmin.

Kuva on napattu Berliinin Maratonin sivuilta

pik(k)uliten

Keskeyttäisinkö, jos tietäisin missä olen?

Ei kommentteja

Poppis

Ajatuksia lenkkipolulta

Seuraa blogia:

Hae tästä blogista

Ahkerasti luettuja