Nousimme sunnuntai-iltana bussiin Rimforsassa. Pikku N ilmoitti haluavansa oppia sitomaan kengännauhat. Otin lenkkarin jalastani, pistin sen pojan syliin ja eikun tuumasta toimeen. Saavuttuamme Linköpingiin hän oli täysin oppinut solmija.
Otan mallia lapsista ja yritän saada tahdon ja ajoituksen kohdalleen seuraavalla maratonilla. Tahto kun tuppaa jäämään tuskan jalkoihin siinä vaiheessa, kun kroppa haluaa huutaa pelin poikki. Lisään psyykkauksen treeniohjelmaani. Voin juosta mielessäni ratikassa istuessani, kahvia keittäessäni tai vaikka nukkumaanmennessäni. Noista kilometreistä ei irtoa kynsiä eikä henki pihise. Ne tulevat kuitenkin olemaan maratontreenini tärkeimmät. Ne, jotka vievät lähemmäksi tavoitetta.
Linköpingin hämmentävin rakennus. Parkkitalon alakerrassa olevan yökerhon metakan ei luulisi häiritsevän heikkotekoisintakaan menopeliä.
Ei kommentteja