PK-lenkki Seurasaaressa

Juoksimme kesäaikaan miltei joka viikko pitkän, rauhallisen lenkin Seurasaaressa mieheni kanssa. Se oli silloin ennen lapsukaisia. Palasin samoille poluille sunnuntaina N&N-kombon kanssa. Kiersimme Olli Oravan oikopolku -reitin, joka oli juuri passeli tapa pikkuisille tutustua museotalojen maailmaan. Tuoksujen ja tavaroiden tunnistaminen sekä kuva-arvoitukset rasteilla olivat lapsille sopivantasoisia tehtäviä. Ei haitannut, vaikkeivät kaikki menneetkään ihan kohdalleen. Näin sitä taas oppi (äitikin) uusia asioita.

Pitkän, keskivauhtisen Seurasaaren kierroksen kruunasi uimarantavisiitti. Olen hölkötellyt rantsun ohitse varmaan ainakin kolminumeroisen luvun verran, enkä ole koskaan tajunnut, että hiekkaläntti on oikeasti ranta. Sellainen, joka on merkitty karttoihin ja jolla voi kölliä, tehdä hiekkakakkuja ja ottaa lungisti. No, sinne sitten päädyimme. Heitin talviturkin, mutta kiirehdin takaisin tukikohtaamme. Ei vietävä soikoon, liian kalsaa tälle mammalle. Pitihän mun pitää vahtia, etteivät hapankorppueväämme päätyneet sorsien suihin. Selitys ei ihan mennyt läpi. Liian fiksuja lapsukaisia. 

Sama Seurasaaren reitti sukupolvesta toiseen. Juosten, tietty:

Lasten juhannustanko jaksoi kiinnostaa vain hetken, sillä kalliot oli tutkittava ja linnut säikytettävä:

Olli Oravan oikopolku kartalla:

Päätepysäkki: