Ihmettelin, kun vastaani juoksi autuaasti hymyilevä (nuori)mies. Ja se hymy oli tarkoitettu selvästikin mulle. Hymy levisi korvasta korvaan, kun mies oli vihdoin kohdallani.
Ovatko trikooni revenneet?
Onko naama pilkullinen pusikoista singahtaneista ötököistä?
Miksi ihmeessä tuo komistus hymyilee MULLE???
Keskustelumme tiivistettynä (alkuperäinen käytiin tuolla länsinaapurin kielellä):
- Hei, juoksitko sä nyt Tukholman maratonin?
- Joo...ooo. Miten niin?
- Oliko sulla sellainen vihreä juoksureppu?
- No joo, oli.
- Niin ja nämä samat vaatteet, eiks vaan?
- No joo joo.
- Kiitos sun mä pääsin maaliin. Ihan mieletöntä että mä pääsen kiittämään sua näin.
- ??
- Joo kun mulla alkoi olla fiilis hukassa siinä 32 kilsan kohdalla. Mä kun asun ihan tässä lähellä Kungsholmenilla. Olis ollut tosi helppoa vaan kävellä himaan. Näin sut ja ajattelin, että sulla oli hyvä vauhti päällä. Niinkun siinä vaiheessa maratonia. Päätin lähteä seuraamaan sua.
- Ai jaa?
- Sitten aina juomapisteiden kohdalla mä ohitin sut. Sulla kun on eri tekniikka juomapisteillä. No sitten sä aina ohitit mut taas ja mä raahauduin sun perään. En enää pysynyt vauhdissa siinä 40,5 kilsan kohdalla, kun sä et enää pysähtynyt juomapisteille. Sitten mä ajattelin, että jos kerran tuo pääsee maaliin, niin kyllä mäkin.
- Olipas kauniisti sanottu ;)
- Eikun en mä tarkoittanut silleen...
- :D Olipa hauska sattuma, että olen just tänään täällä lenkillä.
- Etkö ole täältä?
- En, kun Helsingistä.
- Ohoh, onpa maailma pieni.
Olin otettu, että musta oli Micken kirittäjäpupuksi. Hullua, että noin 17.000 startanneesta juuri me kohtasimme radalla ja että tapasimme joitain viikkoja myöhemmin aamuseiskalta Tukholman kaupungintalon varjossa. Maailma on totisesti pieni, näin Micken sanoja lainaten. Ainakin lenkkipolulla.
.jpg)
Ei kommentteja