... kunnes eräänä kauniina päivänä tajusin, että mullahan on ollut kaikki nämä vuodet oma hokemani. Olen laskenut tajuamattani lyhtypylväitä. Jossain muutaman sadan kohdalla yleensä havahdun siihen ja jatkan alitajuisesti laskemista läpi juoksun aina maaliin saakka. No, tapansa kullakin nollata aivot.
Kun kiinnitin huomiota tähän hämmentävään lyhtypylväsinventarioon, lopetin sen saman tien. Muutama maraton onkin sujunut tuskaisesti kuunnellen omaa, liitoksistaan repeävää kroppaani. Se ei ole helpoin tie maaliin.
Viime viikonlopun maratonilla huomasin hokevani yhtä ja samaa sanaa 17 viimeistä kilometriä. Ontossa päässäni kaikui jaksaa, jaksaa, jaksaa... Mieleni päätti jalkojeni puolesta. Ne jaksoivat. Ehkä seuraavalla kerralla lisään vaikeuskerrointa ja hoen samaa ruotsiksi.
En päässyt testaamaan jalkojani lenkkipolulle tänäänkään. Miss N järjesti järkyttävän kohtauksen isoveljen polskutellessa uimakoulussa. Syy olisi voinut olla mikä vaan, tällä kertaa aiheena oli uimalasit (huom, hän oli maakrapuna). Kohtaus vei myös multa mehut. Kuuma uimahalli ja sylissä rimpuileva lämpöpatteri on uuvuttava yhdistelmä. Keskityn siis tämän illan henkiseen juoksuvalmennukseen teekuppi kourassa sohvalla löhöten.
Ei kommentteja