Vertasin visiittiä ensimmäiseen päivään uudessa työpaikassa. Sitä odottaa innokkaana, joskus pitkäänkin. Kun sinne sitten pääsee, huomaakin ettei tunne ketään, porukalla on omat juttunsa, kaikilla muilla tuntuu olevan keskenään tosi hauskaa, keskusteluihin on vaikea hypätä mukaan ja kukaan ei tule leikkimään. Seuraava päivä onkin jo helpompi ja viikon kuluttua ei edes muista alkujähmeyttä.
Pikku N oli heti paremmalla tuulella kun huomasi, että mammastakin tuntuu joskus samalta. Kaikki muuttui parhain päin viimeistään siinä vaiheessa, kun aloimme juosta pomppien ja teimme varsaloikkia eteen- ja taaksepäin ratikkapysäkille mennessämme. Opin, ettei suojatiellä saa pomppia ja pelleillä. Näköjään pelkillä valkoisilla viivoilla saa kuitenkin kävellä. Jatkoimme valkoisilla hyppelehtimistä ratikkapysäkille saakka, niitä kun on ystävällisesti ripoteltu ihan koristeeksi asti.
Eräs mummo kertoi pysäkillä nauraen, että hänkään ei saa astua valkoiselta tummanharmaalle asfaltille. Mutta hänpä huomasi, että suojatieltä jatkuu jalkakäytävän vierustaa yhtenäinen valkoinen raita aina ratikkapysäkille saakka. Sitä pitkin ei tarvitse hyppiä.
Hahaa, ensi kerralla kävelen raitaa pitkin, jos mukana on raskaita kantamuksia. Siitä miss N tulee saamaan sätkyn, sillä eihän niin lähelle ajotietä saa mennä. Ei edes äiti.
Toivottavasti iltapäivällä alkaisi rankkasade. Taivas näyttää lupaavalta. Ilman sadetta en voi startata tänään edes lyhyelle lenkille. Keuhkot huutavat apua jo sisällä istuessa. Jos pääsen lenkkipolulle, otan takuuvarmasti fiilistä luomaan päivän korvamadon:
Ei kommentteja