Personal trainerin juoksutettavana

Lapsilla oli taas tiistain aktiivi-ilta. Pikku N riensi isänsä kanssa futistreeneihin ja minä miss N:n kanssa liikkariin. Tai oikeastaan jumppaan. Sillä nimellä me sitä kutsumme.

Kävelimme pikkuneidin kanssa koko matkan Aleksin päästä päähän ja Kalevankatua olimme jo taivaltaneet Annankadulta saakka. Kurasta yltä päältä oleva tyttö höpötteli kaikkea maan ja taivaan väliltä. Tuo on niitä parhaita hetkiä lapsen kanssa. Sydän oli pakahtua.

Jumppaan ilmestyi vain kolme lasta. Näistä kaksi ei suostunut tulemaan saliin. Niinpä miss N sai ikioman personal trainerin maailman ihanimmasta ylioppilasikäisestä valmentajapojasta. Itselläni ei ole vielä ollut omavalmentajaa tähän päivään mennessä, valitettavasti. Nelivuotias ohitti tässä(kin) äitinsä.

Salista kuului välillä pikkutytön kirkas ääni. Taisi jatkaa pölpötystään. Yleisö vaan oli vaihtunut.
Miss N ujosteli, kun oli tarkoitus kiittää tästä päivästä. "Tack för idag", hän kuiskasi kikatellen.

Niinpä, kiitos tästä kerrasta, kaikista aikaisemmista ja tulevista. Kiitos kaikille vapaaehtoisille, jotka jaksatte innostaa lapsukaisia ohjatun liikunnan riemuihin!

Miss N haaveilee korkokengistä, kuten varmaan miltei jokainen ikäisensä pikkutyttö. 

Valitettavasti äidin kenkäkaapista saa etsimästä etsiä moisia ihanuuksia. 

Sneakerit eivät houkuttele samalla lailla. Miksiköhän?!