Kun olin pieni, mummini opetti kiittämään vihreän pitkänmatkan (= Espoon) bussin kuskia. Päämääränämme oli yleensä joko
Grani, Stocka tai Aleksin Elanto riippuen siitä, olimmeko tulossa vai menossa.
HKL:n sinisissä taas oli iso tyylirike kiittää kyydistä,
sillä eihän sitä ehdoin tahdoin halunnut leimautua maalaiseksi. Mistäköhän
moiset ajatukset oikein olivatkaan iskostuneet helsinkiläisnuoren päähän? Muistan
kyllä hymyilleeni kuskille, sillä minkä sitä perusluonteelleen voi. Hymyilin
kuitenkin vaivihkaa, jottei kukaan muu kuin kuski nähnyt.
Nykyään busseja on vaikka minkä värisiä. Espoo on jo kuin Helsinkiä mutta Kauniainen taitaa olla (henkisesti)
yhtä kaukana kuin ennenkin. Huikkaan yhdessä lasten kanssa hyvät huomenet ja
heiheit kuskeille. Tänään kuski sai vilkutukset ja lentosuukonkin osakseen. Hymyt
tulevat aina kaupan päälle.
Tervehtiminen saa hyvälle mielelle. Olemme myös saaneet
luksuskohtelua ilmeisesti sen takia, että olemme jääneet mieleen. Useamman
kerran kuski on odottanut bussiin juoksevaa tuttua perhettä. Hän on huikannut meille heit ennen kun olemme kyenneet itse sen puuskuttamiselta sanomaan.
Kiitos kuskit, kun kuskaatte meitä tarhaan ja harrastuksiin.
Ilman teitä autottoman elämä olisi hurjan paljon hankalampaa. Hei ja nähdään taas huomenna!
Kulttuuriratikassa viime joulukuussa joululauluja laulamassa. Tällä kertaa tarhamatka sujui kuin tanssi.
Ei kommentteja