Poikani on vesimies tai sitten kauris, riippuen mistä
lehdestä horoskoopin bongaa. Oli kumpi tahansa, vesi on ollut hänen omin
elementtinsä pienestä pitäen. Ollessaan hieman päälle vuoden ikäinen, tarhan
tädit epäilivät, että poika voisi löytää vettä vaikka Saharasta. Uskon tähän
itsekin. Vesi vetää häntä yhä puoleensa magneetin tavoin.
Pikku-N täytti tänään ystävänsä kanssa tarhan pihalla olleen
muuttolaatikon vedellä. Kun se oli täynnä, ei aikaakaan, kun N oli pyllähtänyt
laatikkoon peppu edellä. Siinä oli naurussa pitelemistä sekä vaatteissa ja
kumppareissa vettä puristeltavana. Onneksi N ei häkelly pienistä veden kanssa peuhatessaan.
Pari kesää sitten Italiassa lomaillessamme iso
aalto vyöryi ylitsemme. Tiukasta
puristuksesta huolimatta poika irtosi otteestani...
Sain viimein nilkasta kiinni ja nostin hädissäni pojan ylös umpisukkeluksista. On varmaan selittämättäkin selvää, että nuo sekunnit olivat elämäni pisimmät. Pieni vesimies ei ollut millänsäkään. Manaili vaan, että mustekala vei hänen uimahellehattunsa meren pohjaan. Sydämeni ei lakannut hakkaamasta kahtasataa kuin vasta monen metrin päässä rantaviivasta kuuman hiekan syleillessä varpaitani.
Näin Suuren sinisen 17-kesäisenä Pariisissa "Ranskan isän" kanssa. Menimme leffan jälkeen jädelle. Söin jättikokoisen banana splitin ja Jorge sitruunasorbetin vodkalorauksella. Keskustelimme leffasta, Van Goghin taiteesta... Jännä mitä kaikkea sitä muistaakaan 23 vuoden takaisista tapahtumista.
Ei kommentteja