En kyennyt aloittamaan blogia vielä eilen, en millään vaikka kuinka uhosinkin. Valkoisen paperin paniikki iski päälle. Sanoja pyöri mielessä iloisena sekamelskana mutta en saanut silti aikaiseksi edes yhtä mustaa länttiä valkoiseen saharaan. Laitoin koneen kiinni manaillen.
Onneksi tänään on uusi päivä. Yritän selättää kirjoituskramppini samalla tavalla kun eilisen mua ei huvita mikään –fiiliksen. Lapsena olisin huutanut ajasta ja paikasta riippumatta: ”Mua ei huvita!” niin kovaa kuin kurkusta pääsee. Siinä olisi työpaikalla ollut ihmettelemistä ja puheenaihetta useammallekin kahvikeskustelulle. Varmaan siitä olisi saatu jutun juurta myös kehareihin, niihin vuoden odotetuimpiin kahdenkeskisiin hetkiin pomon kanssa. Onneksi (?!) meidät aikuiset erottaa lapsesta kyky pyyhkiä tarpeen tullen tunteet taka-alalle ja painaa eteenpäin hammasta purren. Näin aion tehdä nytkin. Ensimmäinen kerta on aina hankalin, sanotaan. Kaipa se tästä helpottuu.
Eilen ei siis huvittanut mikään, ei kotona eikä töissä.
Niitä päiviä vaan tulee, jolloin ei halua lukea lapsille, ei piirtää
tikku-ukkoja, ei tehdä ruokaa eikä hymyillä vastaantulijoille. Kun oma pää ei
voi parantaa fiilistä, silloin on aivan pakko ottaa jalat alle. Eilinen
yöjuoksu sai taas veren kiertämään ja ajatukset virkoamaan. Kiitos sen, tänään
huvitti jo ihan toisella tavalla.
ma 24.9.
startti klo 22:15
6,1 km aikaan 32:20
1. km 6:17, loput 4:59-5:15 min/km
Vihdoin jalkani ovat vironneet kahden viikon takaisesta
maratonista!
Ei kommentteja